Ilmiöitä Virosta

Sikalasta vankilaan, osa 2

2007-08-20T07:27:00.000+03:00

Pyydän anteeksi kaikilta, jotka ovat malttamattomana odottaneet jatkoa kertomukseeni. Muutto on vienyt kaikki voimani. En ole ehtinyt ajatella ajassa taaksepäin koska katse on tiiviisti tulevaisuudessa. Näitä rivejä kirjoitan jo Suomessa opetusministeriön virkamiehenä. Näin ollen joudun muuttamaan linkkejä blogissani. Päätin kuitenkin pitää tämän osoitteen, koska sillanvahtia ei tarvita vain Suomen ja Viron välillä vaan siltoja on itse asiassa lukematon määrä. Ei voi koskaan tietää, mistä innostuu.

Ehdin tässä lyhyesti vilkaista taaksepäin ja kertoa mieleenpainuvimmista hetkistä viime vuosien työurani varrelta. Suurin osa niistä on ollut hienoja ja iloisia mutta joukkoon mahtuu ikäviäkin kokemuksia. Parasta on kuitenkin se, että kaikki kollegani ovat aina luottaneet minuun ja olleet suurenmoisena tukena kaikissa tilanteissa. Haluan vielä kerran välittää heille sylillisen suuria lämpimiä kiitoksia. Aivan erityisesti Antsille ja Arjalle, jotka ovat olleet korvaamattomia työkavereina ja ystävinä. En tiedä olisinko tässä nyt ilman heitä.

Edellinen sikala-kokemus oli jotakuinkin positiivinen. Seuraava kokemus, josta kerron, on urani vaikeimpina päiviä. Se tapahtui kaksi vuotta sitten elokuussa, kun eräs helikopteri putosi mereen Tallinnan edustalla ja kaikki kyydissä olleet matkustajat kuolivat. Heti onnettomuuden jälkeen käynnistyi lähetystön kriisitoiminta, josta en kerro nyt sen tarkemmin. Muistan kuitenkin, että silloin toimin kuin kone. Puhelimet soivat, lähes kaikki suomalaiset tiedotusvälineet olivat yhtäkkiä kimpussani. Ensimmäisiä uutisia seurasivat suorat haastattelut tv:hen ja radioon sekä jatkuvat tiedustelut eri lehdiltä. Lisäksi oli seurattava tarkasti viimeisimpiä tietoja ja kirjoitettava tiedotteita nettisivuille, minkä kävijämäärät nousivat hetkessä moninkertaiseksi.

Opin silloin paljon lähetystön tiedotustoiminnasta kriisitilanteessa, josta oli taas kerran hyötyä viime keväänä kun Tallinnassa syttyivät pronssisotilaan siirron yhteydessä mellakat. Suurlähetystön rooli näissä kriiseissä on luotettavan tiedon jakaminen ja Suomen kansalaisten hyvinvoinnin takaaminen. Kummastakin tehtävästä suoriuduimme molempina kertoina kunnialla. Toivon, että vastaisuudessa tällaisia työpäiviä ei enää olisi. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että mitä tahansa onnettomuuksia Virossa tapahtuu, joku miljoonista Virossa matkustavasta suomalaisesta voi olla mukana.

Silloin kaksi vuotta sitten työkiireet eivät antaneet tilaisuutta palautua. Tarvitseehan jokainen, jolla on tekemistä kuoleman kanssa, aikaa katsoa itseensä ja pysähtyä. Tilaisuus siihen tarjoutui yllättävältä taholta, työtä sekin. Juuri silloin oli kaupungissa Esa-Pekka Salosen Itämeri-festivaali, jonka järjestelyissä suurlähetystökin oli mukana. Salonen omisti Tallinnan konsertin kopteriturman uhreille. Luulen, että pari yötä valvonut lähetystön henkilökunta sai siellä, Tuonelan joutsenta kuunnellessa tarpeellista terapiaa sielulleen.

E i ollut suinkaan tarkoituksena vaipua noin synkkiin tunnelmiin, vaikka tietynlaista haikeutta koenkin. Enimmäkseen kokemukseni ovat olleet iloisia ja mukavia. Hymyilen, kun muistelen kaikkia niitä Suomi-päiviä, joita olen ollut järjestämässä. Erityisesti on painunut mieleen lasten ilo tavatessaan muumi-peikon ja voittaessaan palkintoja erinäisissä Suomi-kilpailuissa. Suurin palkinto itselleni on ollut se, kun näkee ihmisten nauttivan siitä mitä olemme saaneet aikaan. Huippuhetki tästä oli varmasti Tallinnan Suomi-päivä, Suomen puheenjohtajuuden avajaistilaisuus raatihuoneen torilla. Viimeinen esiintyjä Semmarit huipensi loistavan päivän ja sai torintäyden ihmisiä todella eläytymään. Sanoipa eräs suomalainen ohimennen, että hän tuntee kerrankin Tallinnassa olevansa ylpeä suomalaisuudestaan.

Ennakoin kiireistä aikatauluani tulevaisuudessa ja kerron tarinani lopun heille, jotka odottavat jännityksellä paljastusta siitä, mitä vankila-sana tarkoittaa otsikossa. Se on tulosta Suomen puheenjohtajuuden aikana alkaneesta kulttuuriyhteistyöstä pohjoismaiden suurlähetystöjen välillä. Idea sai alkunsa eräässä järjestämässäni tilaisuudessa noin vuosi sitten ja siitä on kasvanut melko mittava yhteistyöprojekti pohjoismaisten suurlähetystöjen ja Viron terveysviraston kanssa. Yhdessä järjestetään rock-konsertti 25.8 (vielä ehtii), jossa esiintyvät nuoret, melko tuntemattomat bändit pohjoismaista Islantia myöten. Paikkana on entisen Patarei-vankilan piha, josta pitäisi tulevaisuudessa tulla jonkinmoinen kulttuuritila. Konsertin tulot menevät hyväntekeväisyyteen, Viron Aids/HIV valistukseen.

Toivon, että pystyn aika ajoin kirjoittamaan lisää muistelmia tästä ikimuistoisesta kaudesta eletyssä elämässäni, mutta saattaa olla että uudet teot ja elämykset valtaavat aikaani liikaa. Siinä tapauksessa toivon, että pystyisin jatkossa kertomaan näistä muista asioista samalla innolla kuin tähän saakka työstäni Suomen Tallinnan suurlähetystön lehdistö- ja kulttuurineuvoksena.

Sikalasta vankilaan, osa 1

2007-07-05T17:15:00.000+03:00

...eli mitä mahtuu neljään ja puoleen vuoteen, jotka olen toiminut Suomen suurlähetystön lehdistö- ja kulttuurivirkamiehenä Tallinnassa.

En ehdi kertoa kaikkea kerralla vaan yritän säännöllisesti lisätä kokemuksiani urani varrelta siihen asti kun todella jätän tehtäväni ja siirryn uusien haasteiden pariin, jotka onneksi ovat jonkun verran myös nykyisiä haasteitani. Pysyn lestissäni ja yritän antaa vastaisuudessakin parhaani Suomen kulttuuriviennin hyväksi uudessa tehtävässäni opetusministeriön kulttuurivientiyksikön erityisasiantuntijana. Ehkäpä aloitan silloin uuden bloginkin.

Otsikko syntyi ensimmäisestä ja viimeisestä työhöni liittyvästä tapahtumasta eikä siis liity millään tavalla työnantajiini. Sikalan selitän tässä ensimmäisessä osuudessa mutta vankilan jätän viimeiseksi, jotta uteliaimmat jaksaisivat seurata sarjaani loppuun asti.

Ajattelin, että tästä jutusta tulee sen verran pitkä, että parasta on aloittaa ihan alusta eli ensimmäisestä työpäivästä. Olin juuri muuttanut Tallinnaan, melko isoon asuntoon vanhaan kaupunkiin. Niinpä en löytänyt sinä merkittävänä aamuna avaimiani hurjan määrän muuttolaatikoiden ja neliömetrien viidakosta. Lopulta se kuitenkin onnistui ja riensin läpi pakkashuurteisen Tallinnan ylös Toompeanmäelle. Tavoitin suurlähetystön auton venäläisen kirkon kulmalla. Vielä muutama sekunti ja olisin jäänyt paitsi ikimuistoisesta ensimmäisestä työpäivästä.

Silloinen suurlähettiläs Jaakko Blomberg oli nimittäin päättänyt ottaa uunituoreen kulttuurineuvoksen mukaan Viljandimaalle maakuntamatkalle. Siellä oli määrä käydä tutustumassa paikallishallintoon ja suomalaisiin yrityksiin. Mukanaolo oli tärkeätä senkin vuoksi, että seuraavan vuoden Suomi-päivätoltiin järjestämässä Viljandimaalla. En kuitenkaan olisi osannut unissanikaan kuvitella mihin lopulta joudun.

Eräs tutustumiskohteistamme oli Viljandissa sijaitseva Eksekon sikala. Sikala on siitä erikoinen että se on kaiketi maailman ainoa kerrostalosikala. Seitsemässä kerroksessa kasvatetaan HK:n tulevia makkaroita, jotka antavat koko Viljandin kaupungille oman erityisleimansa hajujen muodossa. Siksipä odotin vierailumme päättyvän sikalan esittelyyn siisteissä toimistotiloissa.

Kävikin näin, että Jaakko myöntyi innokkaasti kun meitä pyydettiin tutustumiskäynnille varsinaiseen sikalaan eikä kulttuurineuvoksen auttanut muuta kuin kulkea perässä. Sikojen ja makkaran hygienian nimissä piti käydä saunassa ja pukea haalarit ja kumisaappaat. Seurueen ainoana naisena jouduin yksin kolkkoihin pesutiloihin, missä sikamaisten hajujen lisäksi saattoi törmätä myös rottiin. Tästä alkaen jokainen voi vain kuvitella minkälaisiin surkeisiin sikakohtaloihin sen vierailun aikana tutustuin.

En tiedä pitäisikö iloita vai surra, mutta jokapäiväinen työ suurlähetystössä ei ole ollut suinkaan noin elämystenrikasta. Sen sijaan siihen on mahtunut valtavasti muunlaista kokemusta ja elämyksiä, hienoja ihmisiä ja mahtavat puitteet Suomen kauneimmassa suurlähetystössä. Tästä kaikesta kohta lisää samassa osoitteessa.

Leppoisat Suomi-päivät Läänemaalla

2007-06-21T14:15:00.000+03:00

Näin ovat nämäkin, minun urani viimeiset Suomi-päivät ohi. Yllätyksiä oli mutta yöuniaan ei olisi tarvinnut menettää, koska kaikki sujui loppujen lopuksi hyvin. Pahimmat pelkoni, huono ilma ja yleisön vähyys eivät toteutuneet, vaikka olisihan muutamiin tapahtumiin enemmänkin yleisöä mahtunut. Sään suhteen kävi oikein kunnon säkä, koska jo lauantaiksi ennustettiin sateita. Sateet tulivatkin vasta sunnuntaina, kun meillä oli vain yksi tapahtuma ja sekin sisätiloissa. Tärkein päivä, lauantai oli sen sijaan helteinen ja aurinkoinen.

Suomi-päivät keskittyivät enimmäkseen Haapsalun kaupunkiin, jonka kiireetön ja leppoisa kesätunnelma tarttui myös meihin ja kaikkiin järjestämiimme tapahtumiin. Perjantaina
iltapäivällä avattiin Suomi-päivät rantapaviljongin edessä kaikukatoksen alla. Ihmisiä tuli paikalle verkkaisesti eikä ainkaan tungosta päässyt syntymään. Loviisalaiset nuoret soittajat loivat klassisella ohjelmallaan tunnelmaa tuulisena mutta aurinkoisena iltapäivänä. Avajaispuheenvuorojen ja konsertin jälkeen siirryttiin kutsuvieraiden kanssa suurlähettilään vastaanotolle romanttiseen ja valoisaan rantapaviljonkiin, josta parempaa paikkaa olisi sellaiselle tilaisuudelle vaikeata keksiä.

Perjantai-illalla oli ohjelmaa sekä humppa- että rockhenkisille. Luulen, että niin suomalaista tunnelmaa kuin silloin Grand Marinan purjehdusklubilla ei ole suomalaisturistien kansoittamassa Haapsalussa aikaisemmin nähty. Iltamissa oli tangoa, humppaa ja karaokea. Vaikka paikalla oli todistettavasti myös virolaisia, ei heitä karaokekorokkeella näkynyt. Tunnelma oli vähän erilainen piispanlinnan pihalla, jossa 7 virolaista nuorten rockbändiä kilpaili parhaimman bändin ja parhaimman Suomi-biisin esittäjän tittelistä. Molemmat palkinnot menivät samalle bändille. Tallinnalaisen Börten esittämä Eppu Normaalin biisi ei jäänyt paljonkaan jälkeen alkuperäisestä. Tunnelma oli hyvä ja bändit saivat tilaisuudesta esiintyä vaikka samanaikainen Viron suurin ja ainoa rockfestivaali Rabarock verottikin yleisöä. Rock-konsertin nuorten soittajien ja katsojien iloksi järjestivät Marko Matvei ja Anneli Aken. Tuomaristossa oli sekä virolaisia että suomalaisia asiantuntijoita.

Järjestäjät viettivät perjantai-illan vielä jännityksessä, koska h-hetki oli edessä seuraavana päivänä. Lauantain tapahtumat alkoivat 11.00 lasten kantele-workshopilla, sen jälkeen avattiin Tove Janssonista kertova valokuvanäyttely ja klo. 12.00 avattiin juhlallisesti Suomi-piha. Alussa ollut valtavaa tungosta, mutta pikkuhiljaa ihmisiä virtasi paikalle ja Suomi-kahvilan pöydät täyttyivät lohikeiton ja muurinpohjaletun syöjistä. Yllätyksenä meille järjestäjille tuli se, että tilaamissamme 500 ilmapallossa ei ollutkaan ilmaa. Näin ollen täytyi improvisoida äkkiä puhallusmiehistö, koska heti ensimmäisen ilmapallon kohotessa ilmaan paikalle syntyi pitkä jono. Ilmapalloja puhallettiin Suomen työelämän infopisteen ja suurlähetystön yhteisessä esittelyboksissa, joten myös infopisteen esittelijät joutuivat puhallustöihin.

Itse en ehtinyt kovin pitkään seurata piispanlinnan Suomi-pihan tapahtumia, koska piti olla muualla. 16.oo alkoi Kuursaalissa romanssi- ja runoiltapäivä. Esiintyjät olivat saapuneet ajoissa ja paikka sopi tunnelmaan kuin luotu. Ahvenanmaalaiset nuoret lahjakkaat muusikot olivat valmistelleet hienon ohjelman ja painaneet ohjelmalehtisen. Tua Forsström ja hänen runojensa virontaja Ülev Aaloe sopivat omasta osuudestaan melko spontaanisti. Spontaania oli myös juontajan valinta, joka osui minuun. Työ oli todella miellyttävää ja kesti noin 1,5 tuntia, minkä jälkeen oli riennettävä avaamaan Outi Heiskasen näyttelyä Haapsalun kaupungingalleriaan. Olin vähän huolissani, koska näyttelyn pystyttämiseen oli aikaa vain runsas puoli päivää eivätkä taulut olleet edes kehystettyjä.

Huoleen ei taaskaan ollut aihetta. Outin tytär Metti Nordin, joka oli paikalla kylläkin muusta syystä - teatterin lavastajana, oli tehokkaasti rakentanut aivan upean näyttelykokonaisuuden. Mikä harmi, että sen joutuu purkaamaan jo juhannuksen jälkeen. Paikalla oli myös itse taiteilija, joka ehti viime hetkinä mukaan näyttelyn rakentamiseen. Näyttely on siitä erikoinen, että suurin osa kuvista on julkisesti esillä ensimmäistä kertaa ja siitäkin, että se koostuu yksinomaan akvarelleista vaikka Heiskanen on parhaiten tunnettu graafikkona. Samaan aikaan on Haapsalun kulttuurikeskuksessa esillä toinenkin suomalaistaiteilija. Anna WildRosen eli siviilinimeltään Pirkko Toiviaisen kierrätysmateriaaleista valmistettujen upeiden taulujen, tuolien ja koriste-esineiden näyttely on herättänyt valtavasti ihastusta. Outi Heiskanen mainitsi avajaisissa vaatimattomasti että "mitä nyt minä, menkää tuohon viereiseen tilaan katsomaan oikean taiteilijan näyttelyä". Anna WildRose ehti emännöidä Suomi-pihalla valtavan suosittua lasten taidepajaa.

Näyttelyn jälkeen esitettiin samassa paikassa eli Haapsalun kulttuurikeskuksessa Klockrike-teatterin näytelmä Lumileninki. Olin hieman huolissani yleisön määrästä, koska oli lauantai ja ulkona hellesää. Näytelmästä oli ilmestynyt maakuntalehdessä pitkä juttu pari päivää aikaisemmin ja teemaan liittyen oli tehty pari radiohaastattelua, joten uskoin ihmisten kuitenkin olevan kiinnostuneita. Vaikka odotukseni olivatkin suuremmat, paikalle kokoontui ihan mukava määrä ihmisiä ja mikä tärkeintä, tunnelma salissa oli erinomainen. Lava oli rakennettu aivan upeasti ja minusta näytti että näyttelijät nauttivat esityksestään. Näytelmän jälkeen ainakin minulla oli aika hyvä tunne. Osa kiitoksesta sekä teatterin että näyttelyiden järjestelyistä kuuluu Haapsalun kulttuurikeskukselle ja sen johtajalle Gülnarille.

Suomi-päiviä järjestäessä olen toistuvasti huomannut valitettavan mutta itsestäänselvän tosiasian, että korkeakulttuurille on monta kertaa vaikeampaa saada yleisöä kuin ns. kansanhuville. Sofi Oksasen kirjailijatapaamisia, romanssi-iltapäivää ja teatteria olisi mahtunut seuraamaan enemmänkin ihmisiä. Näyttelyiden kävijämäärää en osaa arvioida, mutta toivon että niistä pääsee nauttimaan mahdollisimman paljon ihmisiä. Kaikesta huolimatta korkeakulttuurin osuus on hyvin tärkeä, koska muuten näitä ei voisi kutsua kulttuuripäiviksi. Emme ole tinkineet viihdeohjelmankaan tasosta mutta kyllä syvällistä kulttuuriakin pitää olla riittävästi tarjolla. Sitä paitsi median kautta siitä saa osaa huomattavasti enemmän ihmisiä kuin paikan päällä olleet. Vaikka itse ehdinkin nauttia päivien annista rajoitetusti, niin tämä ohjelmaosuus tarjosi ehdottomasti eniten elämyksiä.

Tässä vaiheessa täytyy huomauttaa, että Suomi-päivät ovat julkisuushuomiosta pitkälti velkaa yhdelle tärkeälle suomalaisjulkkikselle - muumipeikolle. Käytimme muumia, asianomaisten luvalla tietenkin, hyväksemme mainoskampanjassa ja houkuttelimme muumin avulla ihmisiä lauantaina Suomi-pihalle. Muumin urakka jatkui sunnuntaina, kun ulkona satoi mutta Ilon Wiklandin museon juhlasaliin oli kokoontunut parisatapäinen lapsijoukko laulamaan, tanssimaan ja kuvauttamaan itsensä muumin kanssa. En voinut olla vertaamatta muumia joulupukkiin, koska sellaisia odottavan-innostuneita katseita olen nähnyt viimeksi jouluna tyttäreni päiväkodin joulujuhlissa.

Ja taas kerran voin vain todeta, että nämä päivät eivät olisi onnistuneet ilman loistavia yhteistyökumppaneita. Erityisen kiitoksen ja halauksen on tuhatkertaisesti ansainnut Läänemaan kulttuurineuvos Anneli Aken, joka tuntui olevat sekä ennen Suomi-päiviä että Suomi-päivien aikana monessa paikassa samaan aikaan ja kahtena kappaleena (mikä on melkein totta, koska hän on raskaana). Haapsalussa oli aktiivinen nainen Triin Toomepuu, joka huolehti tunnollisesti Haapsalun ystävyyskaupunkien delegaatioiden viihtyvyydestä. Suuret kiitokset ansaitsevat kaikki Haapsalun ja Läänemaan ystävyyskaupungit ja kunnat. Ilman heidän tuottamaa kulttuuriohjelmaa emme olisi saaneet aikaiseksi noin monipuolisia Suomi-päiviä. Erityisesti haluan kiittää Loviisan musiikkiopistoa, Elina Mieskolaista ja Emmi-Liina Vakkuria, joka innoitti lapsia kantelensoittoon.

Suomi-päivät eivät olisi onnistuneet ilman moraalista ja rahallista tukea monilta Suomi-toimijoilta ja sponsoreilta. Suomenruotsalaista kulttuuriosuutta tukivat suomenruotsalaiset säätiöt Svenska Folkskolans Vänner ja Stiftelsen för Åbo Akademi. Suomi-kahvilaan puhalsi hengen paikallinen Suomi-seura ja suomalaisia makuja Suomi-pihalle saatiin Fazerilta, Pauligilta ja Cloetta Fazerilta. Arvokasta apua saimme Pohjoismaiden ministerineuvoston Viron edustustolta, joka tuki teatteriesitystä, auttoi tapahtuman markkinoimisessa ja jonka henkilökunta oli paikan päällä kannustamassa esiintyjiä. Suomen instituutti järjesti Suomi-päiville mainion lastenmusiikkiorkesterin ja Sofi Oksasen, joka oli muumin ohessa yksi Suomi-päivien keulakuvista. Forkin Viroon tuomisesta olemme kiitoksen velkaa Altialle ja Valiolle.

Jo toista vuotta olemme uskoneet kaikki tekniset palvelut Kallelle Kingent Oü:stä. Kalle hoiti tälläkin kerralla kaikki käytännön asiat, kuten Suomi-pihan teltta-kylän ja lavan rakentamisen sujuvasti ja vaivattomasti (ainakin minulle jäi sellainen kuva). Teltoissa olivat aktiivisesti edistämässä Suomen asiaa Kymen ja Varsinais-Suomen maakuntien liitot, The Baltic Guide, Suomen työelämän infokeskus kunnon miehistöineen ja tietenkin MEK, Suomen matkailunedistämiskeskus. MEK:iä voi kiittää myös muumipeikon maahantuonnista. Suomen ja Viron yhteisen asian edistämisestä voi kiittää Viron yrittäjyyden kehittämisen säätiötä ja erityisesti Valdar Liiveä. Tässäkään en ehdi kiittää kaikkia joita haluaisin, enkä läheskään kaikkia erikseen vaikka mieli tekisi. Toivottavasti saan siihenkin vielä tilaisuuden.

Tähän loppuun täytyy tietenkin kirjoittaa miten kaikki päättyi. Ja kaikki päättyi huimiin tunnelmiin piispanlinnan pihalla kun tyrmäävän shown esittänyt Fork lauloi viimeisenä lisäkappaleena: Show must go on...kuten Suomi-päivät ensi vuonna.

Suomi-päivät Läänemaalla, osa 4

2007-06-14T16:41:00.002+03:00

Tätä järjestelyvaihetta voisi luonnehtia unettomien öiden kaudeksi. Onneksi sitä kestää vain muutama päivä h-hetken lähestyessä. Kaikenlaiset huolet ja pikkuasiat pyörivät päässä kun herää keskellä yötä. Yhtäkkiä muistaa jotain pientä mutta tosi tärkeätä mitä on jäänyt hoitamatta, josta hermostuu niin ettei saa enää unta. Suurin huoli kaikista on kuitenkin se, että tuleeko tarpeeksi yleisöä ja pysyykö sade poissa.

Järjestelyjen kannalta kaikki on mainiosti. Pari työkaveria ja ensimmäinen autolastillinen Suomi-päiville vietävää tavaraa on autossa Haapsaluun päin. Ensimmäinen seminaarikin, ekologisen turismin seminaari Penijõella on melkein ohi. Tänään on illalla kyyditettyjen muistopäivän konsertti Haapsalun tuomiokirkossa. Se ei varsinaisesti liity Suomi-päiviin mutta siellä esiintyy Suomen kansallisoopperan laulaja Merle Silmanto. Kirjailija Sofi Oksanen tapaa noin tunnin kuluttua lukijoitaan Haapsalun kirjastossa.

Minua jännittää tänään eniten se, miten Klockrike teatterin esitys Kumu:ssa onnistuu. Yleisöä on tähän aikaan vuodesta aika vaikeata saada, etenkin kun ulkona on ollut hienot hellesäät. Mainoksia on pyörinyt kuitenkin ihan mukavasti telkkarissa ja radiossa. Teknisesti kaikki on kunnossa. Kahdessa päivässä on rakennettu lavasteet, valot ja muut tarvittavat systeemit Kumu:n auditorion melko pelkistettylle esiintymislavalle. Käytännön ongelmat ovat ratkenneet melko sujuvasti. Esityksen jälkeen on pieni tilaisuus kutsuvieraille ja esiintyjille.

Lähes koko suurlähetystö siirtyy huomenna Haapsaluun. Silloin ohjelma alkaa jo puoleltapäivin kun saaristolaisemäntä Marja Hartola esittelee saariston ruokaperinnettä Aiboland-museossa.
Illalla on ohjelmassa Suomi-päivien avajaiset, suurlähettilään vastaanotto ja Suomi-iltamat. Nuorille on piispanlinnoituksen pihalla bändikilpailu. Jokainen bändi esittää kolme biisiä, joista yhden on oltava suomalainen. Viime päivät ollaan värvätty tuomaristoa bändikilpailuun, mikä on osoittautunut yllättävän hankalaksi. Eilen saatiin puhutuksi mukaan Klockrike teatterin esityksen äänisuunnittelija Juuso Voltti, joka on säveltänyt mm rockia ja popia.

Lauantain tapahtuma huipentuu piispanlinnoistuksen pihalla. Siltä osin on vielä monta avointa kysymystä. Hieman jännittää, miten paikallinen Suomi-seura suoriutuu urakastaan suomalaisen kesäkahvilan pitäjänä. Kukaan heistä ei ole ammattilainen mutta onneksi intoa riittää ja uskon että se auttaa paljon. Muumista ei ole huolta, hänelle riittää aina innokasta yleisöä. Suomi-pihalla ollaan jaettu tarkat vastuualueet, joten kaiken pitäisi sujua mutkitta. Illan esiintyjät ovat suurlähetystön omien työntekijöiden hyvissä käsissä, jotka pitävät huolta että kaikki tarpeellinen on olemassa ja kaikki on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Lauantain tapahtumista osa sijoittuu piispanlinnoituksen ulkopuolelle mutta Haapsalu on sen verran pieni paikka, että mikään ei ole liian kaukana. Kuursaalissa on romanssi ja runoiltapäivä, josta tulee toivottavasi tunnelmallinen tilaisuus huolimatta siitä, että runoilija Tua Forsström ja soittajat eivät ole tavanneet aikaisemmin. Paikan päällä ehtii sopia esiintymisjärjestyksen. Kello 18.00 on Outi Heiskasen näyttelyn avajaiset. Outi on tuonut mukanaan 18 akvarelliaan, jotka hän laittaa myyntiin, joten kannatta tulla katsomaan. Näyttelystä mennään sujuvasti katsomaan Klockrike teatterin Lumileninkiä, mikä on rakennettu Outin taiteen ympärille.

Suurin ponnistus tässä vaiheessa on hoitaa kaikki pikkuasiat, kuten vaikkapa se että palkintokarkkipussi on juuri siellä missä pitää. Isot asiat ovat järjestyksessä eikä niihin voi enää kovin paljon vaikuttaa. Mitään suurta kömmähdystä ei toistaiseksi ole näköpiirissä ja kaikki järjestyy joka tapauksessa. Kaksi asiaa, mihin ei enää voi vaikuttaa ja mitkä määräävät koko tapahtuman kohtalon on yleisön kiinnostus ja sää. Eli vielä pari valvottua yötä ja sen jälkeen voin kertoa kannattiko valvoa vai ei. Toivon, että ei.

Suomi-päivät Läänemaalla, osa 3

2007-05-29T19:54:00.000+03:00

Suomi-päivien järjestelyissä on käynnistynyt niin sanotusti loppukirivaihe kun kaikki mahdolliset määräajat tulevat vastaan. Juliste on saatava painokuntoon huomiseen mennessä, Lääne Elu lisälehden sisältö perjantaihin mennessä. Esiintyjien laivamatkat ja majoitukset sekä muut sopimukset täytyy vahvistaa tämän viikon aikana. Tv-mainos pyörii jo eilisestä alkaen mutta paljon tiedotus- ja mainostyötä on vielä edessä. Näyttelyiden kuljetus ja valmistelu vaatii paljon järjestelytyötä puhumattakaan seminaareista. Kutsut vastaanotoille ja näyttelyiden avajaisiin täytyy postittaa viimeistään ensi viikon alussa.

Tänään oli helteisessä Haapsalussa viimeiset tapaamiset paikallisten järjestäjien kanssa ja paljon avoimia kysymyksiä saatiin ratkaistua. Sovittiin yksityiskohdat Haapsalun Piispanlinnoituksen Suomi-pihan tapahtumista, telttojen asettelusta ja tekniikasta lavalla. Näissä tapaamisissa saadaan aina uusia ideoita joten tämän päivän saldo oli muumi-näyttelyn järjestäminen Tove Janssonin näyttelyn yhteyteen. Ohjelman viimeistely jatkuu pitkin iltaa jotta graafikko ehtisi työstää julisteen huomiseen aamuun mennessä. Ongelmana on ohjelman runsaus kun kaikki tärkeä tieto ei meinaa mahtua mukaan.

Tavallaan on helpotus, kun ohjelma on lyöty lukkoon ja mitään muutoksia ei ole siltä osin enää tulossa. Silti jokainen ohjelmakohta vaatii vielä paljon koordinoimista ja järjestelyjä. Tänään olin kuitenkin todella tyytyväinen kun huomasin miten hyvä kokonaisuus aiheemme ympärille on rakentunut. Tämä ei ollut suinkaan itsestäänselvyys vielä pari viikkoa sitten kun koko juttu vaikutti suurelta kaaokselta. Nyt on aikaa miettiä yksityiskohtia ja nauttia siitä miten kokonaisuus eheytyy pala palalta. Toivottavasti yleisölle avautuu harmoninen kuva siitä, mitä me oikeastaan olemme kertomassa. Toivon mukaan Suomi on runsaan parin viikon jälkeen tutumpi, kivempi ja läheisempi paikka virolaisille ja erityisesti Läänemaan asukkaille kuin tähän saakka.

Suomi-päivät Läänemaalla, osa 2

2007-05-07T20:16:00.000+03:00

Virossa on tapahtunut paljon ja lähetystön on oltava valveilla. Täytyy pitää suomalaiset ajan tasalla ja välittää luotettavaa tietoa medialle ja kansalaisille. Nämä ovat olleet painostavia aikoja monessa mielessä. Viime viikolla kuoli Viron tunnetuimpia runoilijoita Debora Vaarandi, josta olen kirjoittanut aikaisemmin blogissani. En halua luoda surullista tunnelmaa mutta väkivalta ja kuolema koskettavat aina. On lohduttavaa, että aina on toivoa. Kuten se, että Viron nuorten aloitteesta on syntynyt kansalaisliike valkoiset tulppaanit, mikä kehottaa Viron viron- ja venäjänkielisiä sopimaan keskenään ja ajattelemaan yhteistä tulevaisuutta.

Meillä on muitakin kiireitä, jotka auttavat unohtamaan vakavat asiat. Suomi-päivien järjestelyt ovat kesken ja tällä hetkellä on jo niin sanotusti paniikkivaihe. Ohjelma on varmistunut mutta monta muuta kysymystä on avoimena. Mainosten pitäisi olla valmiina jo ensi viikolla. Sen jälkeen pitäisi olla aika varma jo lähes kaikesta. TV-mainos alkaa pyöriä kolmen viikon kuluttua ja paikallislehti Lääne Elun Suomi-päivien liite kaipaa sisältöä. The Baltic Guide -lehti on ollut markkinoinnissa mukana jo viime kuussa. He ovat kanssamme myös lauantaina linnoituksen pihalla päivien aikana.

Suomi-kylä on kutistunut hieman alkuperäisistä suunnitelmista. Haapsalun piispanlinnoituksen pihalla tulee olemaan päivän mittaan paljon esiintyjiä Suomesta ja erityisesti hupia lapsille, mm Pentti Rasinkangas ja Laiskat Ankat. Lisäksi linnoituksessa ovat esillä Suomi-toimijat, matkailun edistämiskeskus, työmarkkinoiden infokeskus ja maakuntien edustajia. Paikallinen Suomi-seura on lupautunut järjestämään Suomi-kahvilan ja sinne suomalaisia makuelämyksiä. Yleisömagneettina tulee olemaan muumipeikko, joka on Virossa hyvin rakastettu hahmo. Lisäksi saadaan Tove Janssonin näyttely Läänemaan museoon ja lasten taidetyöpaja Ilon Wiklandin museon pihalle. Lapsia lähestytään erityisesti musiikin ja taiteen kautta ja Loviisan musiikkiopistosta onkin tulossa Emmi-Liisa Vakkuri pitämään kanteletyöpajaa.

Perjantai-iltana ovat rantapaviljongin Kuursaalin pihan ulkolavalla esiintymässä Haapsalun ystävyyskaupungin Loviisan nuoret muusikot ja lauantaina Kuursaalissa romanssin ja runon ilta, jossa esiintyvät nuoret taiteilijat Ahvenanmaalta ja Lumileningin käsikirjoittaja Tua Forsström. Lauantai onkin kiireisin päivä. Silloin on linnoituksen pihan lisäksi ohjelmaa kulttuurikeskuksessa, jossa sielunruokaa tarjoaa helsinkiläinen Klockrike teatteri runollisella näytelmällään Lumileninki - En klänning av snö. Sen yhteydessä avataan Outi Heiskasen näyttely liittyen näytelmässä käytettyyn taiteeseen. Samana päivänä alkaa Lyckholmin kartanossa Noarootsissa, Nuckössä pohjoiseurooppalainen draamaseminaari. Järjestelyissä ovat mukana Baltic Circle festivaali ja sen verkosto, Von Krahl teatteri ja tanssikeskus Kanuti Gildi saal Virosta. Asiantuntijoita on tulossa Norjasta ja Ruotsista.

Linnoituksen pihan Suomi-karkelot päättyvät iloisiin tunnelmiin a capella musiikin säestämänä. Suomesta on tulossa näyttävä FORK -yhtye ja Virosta samaa musiikkilinjaa viljelevä Noorkuu. Toivottavasti he lumoavat yleisön, jonka joukossa on kaiketi myös paljon suomalaisia. Onhan Haapsalu suomalaisille jo tuttu ja rakas kesänviettopaikka. Perjantaina tarjoamme ohjelmaa nuorille, jotka voivat tulla seuraamaan nuorten bändikilpailua. Ehtona on, että yksi biiseistä on suomalainen. Palkintona tulee olemaan studioaikaa, jonka tarjoaa Haapsalun kaupunki ja Suomen-matkoja SupesSeaCat –laivayhtiöltä.

Asiaohjelmaa tarjoamme Matsalun luonnonsuojelualueella, jossa matkailualan yritykset sekä virolaiset ja suomalaiset maakunnat esittelevät toimintaansa ja toivon mukaan saavat hyviä vinkkejä toinen toisiltaan. Suomenruotsalaisuutta valotetaan pienimuotoisessa seminaarissa vironruotsalaisuuden museossa perjantaina. Virossa on suomenruotsalaisuus toistaiseksi melko vieras asia. Usein se käsitetään näin, että suomenruotsalaiset ovat itse asiassa ruotsalaisia jotka sattumalta asuvat Suomessa tai heidät rinnastetaan suoraan Viron venäläisvähemmistöön. Hyvä esimerkki oli äsken eräässä virolaisessa lehdessä ilmestynyt artikkeli, jossa esiteltiin asiallisesti faktat suomenruotsalaisista ja RKP:stä. Otsikkona oli kuitenkin: "Ruotsalaiset ovat vahvasti vallassa Suomessa", mikä ei välttämättä heti avaudu virolaiselle lukijalle.

Olemme saaneet taas hyviä yhteistyökumppaneita, joista tärkein on Haapsalun kaupunki ja Läänemaan maakunta. Kaikki esiintymispaikat on saatu käyttöön ilman veloitusta ja he hoitavat myös kaikki paikalliset järjestelyt. Teknisessä toteutuksessa ja markkinoinnissa olemme käyttäneet hyväksi koettuja yhteistyökumppaneita viime vuoden Suomi-päivän ajoilta. Olen varma, että nyt onnistutaan vähintään yhtä hyvin.

Lokki teatteriverkostossa

2007-03-18T11:39:00.000+02:00

Eilen oli Von Krahl teatterissa ensi-ilta, jossa nähtiin Kristian Smedsin ohjaamana omalaatuinen ja ainutlaatuinen versio Tsehovin Lokista. Huomaan, että blogini sisältö on ollut viime aikoina melko teatteripainotteista. Taitaa olla merkki siitä että teatterisuhteet Viron ja Suomen välillä elävät nousukautta. En tarkoita, ettei sitä aikaisemmin ole ollut mutta ehkäpä nyt on alkamassa jotain uutta. Tähän mennessä teatteriyhteistyö on ollut enimmäkseen vierailunäytöksiä ja suomalaisten näytelmäkirjailijoiden teosten dramatisointeja. Vierailunäytösten suurimpana ongelmana on kieli ja yleensä ne esitetäänkin teatterifestivaalien yhteydessä, missä yleisö on vastaanottavaisempi vieraskielisille esityksille.

Oma lukunsa tässä teatteriyhteistyössä on ollut pitkään Baltic Circle. Tässä yhteydessä on luotu jo pitkään tiiviitä kontakteja suomalaisten ja virolaisten teatterintekijöiden välillä. Erityisen tiivis yhteistyö on syntynyt Von Krahl teatterin ja suomalaisen ohjaajaan Kristian Smedsin välille. Smeds on muutenkin tunnettu nimi Virossa. Hänen projektinsa Houkka Bros. Lapsia lintuja ja ihmisiä keräsi viime kesän Baltoscandal- teatterifestivaalilla Rakveressa täydet salit ja sai hyvät arvostelut. Baltoscandal on Viron suurimpia teatterifestivaaleja ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että viime vuonna se oli erityisen onnistunut. Smedsin Jäniksen Vuosi oli viime vuonna Von Krahl teatterissa koko kauden loppuunmyyty ja kriitikoiden ylistämä.

Von Krahl teatterin projekteihin on monesti osallistunut suomalaisia taiteilijoita eri aloilta, kuten vuosi sitten Taikahuilu-näytelmässä. Eilen ensi-iltakinkereissä keskustelin teatterin johtajan kanssa, joka kertoi että heidän osalta Suomi-silta on yhä tiivistymässä. Yhteistyö Baltic Circle puitteissa jatkuu ja taiteilijavaihto on yhä vilkkaampaa. Suunnitteilla on teatterikoulutusta ja uusi, kehitteillä oleva projekti on yhteistyö Kulttuuritehdas Korjaamon ja Q-teatterin kanssa, eli vastaisuudessa esitykset, taiteilijat ja tilat alkavat kiertää Von Krahlin vanhan kaupungin näyttämöillä ja Korjaamon teatteritiloissa. Mukana on entiseen tapaa Kristian Smeds, joka on juuri perustanut oman kansainvälisen teatteriryhmän Smeds Ensemble.

Suurlähetystö yrittää kantaa oman kortensa kekoon ja järjestää kesällä Suomi-päivien yhteydessä yhteispohjoismaisen draamaseminaarin, jonka sisältö olisi juuri tällaisen yhteistyön kehittäminen. Eikä ainoastaan Suomen ja Viron, vaan kaikkien pohjoismaiden välillä. Draamaseminaarin teemana on poikkitaiteellinen teatteri, eli juuri se missä Von Krahl on vahvimmillaan. Poikkitaiteellinen teatteri on varmasti yksi keino välttää teatterivaihdon kompastuskiveä, kieliongelmaa. Jos esityksessä on muitakin ilmaisukeinoja kuin teksti, niin sitä on ulkomaillakin helpompi seurata. Draamaseminaarin yhteydessä esitetään suomalaisen Klockrike teatterin poikkitaiteellinen näytelmä Lumileninki. Mainittakoon, että myös Klockrike on ollut mukana Baltic Circle teatterifestivaalilla vuonna 2002.

Lopuksi haluaisin kertoa muutamalla sanalla myös eilisestä teatterielämyksestä. Oli jännittävää nähdä miten suomalainen ohjaaja toteuttaa venäläisen klassikon näytelmän virolaisvoimin. Smedsin tuntien saattoi odottaa omaperäistä tulkintaa eikä tarvinnut pettyä. Lokki oli sijoitettu juuri sinne mihin pitääkin, venäläiselle maaseudulle mutta hyppäyksiä ajassa, paikassa ja tekstissä tapahtuu koko ajan. Välittömyys ja rehellisyys sekä yleisöä että Tsehovia kohtaan hätkähdyttävät alusta lähtien. Tilanteet kehittyvät tavallaan eri lähtökohdista kuin Tsehovin alkuperäisessä versiossa mutta tunnejännitteet ihmisten välillä pysyvät samana ja kärjistyvät samalla tavalla tai jopa kohtalokkaammin. Lokissa ei ole onnellisia loppuja. Huolimatta pohjattomasta rakkauden ja hyväksynnän tarpeesta ihmisten väliset suhteet päättyvät eri syistä aina traagisesti: äiti väheksyy poikaansa, rakkaus ei saa vastarakkautta, unelma ei kohtaa todellisuutta. Näin ollaankin ikuisessa kierteessä tavoittelemassa onnea, joka ei koskaan toteudu.

Kekkosen vesihiihto

2007-03-11T09:33:00.000+02:00

10. maaliskuuta järjestettiin jo 15. kertaa Kekkosen hiihto kuuluisalla Kekkosen ladulla Etelä-Virossa. Suurlähetystön joukkue oli eiliseen mennessä kutistunut kasaan lähes samalla lailla kuin lumipeite kaikkialla Virossa. Käärikulla oli tilanne sen verran hyvä, että lumi peitti juuri ja juuri hiihtoladun. Suomi oli edustettuna suurlähettilään ja minun voimin vaikka haastetta riitti, ottaen huomioon Sapporon 8 mitalin aiheuttamat paineet. Mitään vahinkoa ei silti syntynyt, koska kilpailut peruutettiin hankalan lumitilanteen vuoksi ja hiihto järjestettiin vapaamuotoisena niille n.150:lle sinnikkäälle, jotka olivat ilmestyneet Käärikulle uhmaamaan sohjoista hiihtokeliä. Vertailun vuoksi toissavuonna oli osallistujia 600. Tosin silloin tähditti hiihtoa itse kultamitalisti Andrus Veerpalu.

Veerpalusta puolestaan muistui mieleen vuoden 2005 alkusyksystä järjestetty Kekkosen juoksu/sauvakävely samalla radalla. Silloin osallistuin kilpaan juoksijana ja saavuin maaliin muutama metri ennen Veerpalua. Totuuden nimissä täytyy kertoa, että minä juoksin melkein henkihieverissä ne 14 kilometriä mutta Andrus käveli. Silloinkin oli paikalla suurlähettiläs, joka sekä silloin että nyt hoiti hiihdon lisäksi edustustehtäviä ja piti ennen lähtölaukausta hengennostatuspuheen.

Asennoiduin alun perin rohkeasti ja lähdin matkaan suurin odotuksin mielessäni ne 8 Sapporon mitalia. Kohta kuitenkin selvisi, että huippuvireestä huolimatta suksissani oli huono voitelu, latu oli äärimmäisen liukas ja ilma aivan liian lämmintä. Ei ihme, että lapsetkin huitoivat iloisesti ohitseni, puhumattakaan reippaasta suurlähettiläästä, joka luisteli tyylikkäästi puiden lomaan jo ensimmäisillä metreillä. En antanut sen masentaa itseäni ja päätin vain jatkaa vaikka olin kuullut varoituksia siitä, miten ensimmäiset 7 km on pelkkää ylämäkeä. Mutta eihän ylämäki voi koskaan olla pahasta, sen sijaan alamäkeä kannattaa pelätä. Erityisesti siitä lähtien kun kouluaikoina Kuopiossa venähdin nilkkani laskussa ja jouduin kävelemään kotiin kainalosauvoilla.

Kolmen kilometrin nousun jälkeen, kun tosiliukkaat sukseni vetivät minua enemmän taakse kuin eteenpäin, aloin katua koko edesottamusta. Harkitsin, että soitan auton hakemaan minut mutta rohkaisin mieleni ja jatkoin. Ilokseni huomasin, että olikin tulossa pitkä alamäki mikä siinä vaiheessa tuntui jo helpotukselta, mitä tahansa paitsi ylämäkeä. Onni oli lyhyt ja ylämäki vaan jatkui ja jatkui kunnes saavuin täysin uupuneena 7 km lepopaikalle. Sieltä kuulemma alkaa radan helpompi osuus. Suurlähettiläs oli ohittanut sen paikan jo puoli tuntia sitten ja minun oli istuttava suksineni auton kyytiin päästääkseni maaliin suurin piirtein samaan aikaan. Maalissa tarjottu lämmin keitto oli epäilemättä koko urheilukokemukseni nautinnollisin hetki.

Päivä jatkui vielä Kekkosen saunassa, missä Eestiläis-suomalaisen liikemiesyhdistyksen (Esly) jäsenet lämmittelivät jäätyneitä varpaitaan. He olivat tulleet bussilla osallistumaan Kekkosen hiihtoon pilkkimällä, mutta järvenpinta ei ollut sen kuivempaa kuin hiihtolatukaan. Saalis oli 12 pikku särkeä ja ahventa, tunnelma oli korkealla ja sauna mainio. Kekkosen sauna rakennettiin niin ikään Kekkosen vierailua varten, myöhemmin se restauroitiin Eslyn toimesta. Sauna paloi pari vuotta ja jouduttiin rakentamaan uudestaan. Porukka siis viihtyi ansaitusti. Neljän maissa hyvästelimme Eslyläiset ja lähdimme ajamaan takaisin Tallinnaan. Väsyneinä mutta tyytyväisinä, kuten tässä kohti on tapana sanoa.

Runoa ja valoa

2007-02-28T23:27:00.000+02:00

Kalevalanpäivä, suomalaisen kulttuurin päivä huipentui tänään Viron kirjailijaliiton mustakattoisessa salissa Saarikoski-iltaan. Tähän tilaisuuteen oli edellisen lisäksi pari muutakin suurenmoista syytä. Ansiokas suomalaisen kirjallisuuden kääntäjä Piret Saluri on juuri saanut valmiiksi vironnoksen Pentti Saarikosken elämänkerrallisista kirjoista Asiaa tai ei, Euroopan reuna ja Bretagne'n päiväkirja (mikä ei ole ilmestynyt kirjana edes suomeksi) ja kustantamo on laittanut ne yksien kovien kansien väliin. Lisäksi nuoret virolaiset runoilijat ja kirjailijat ovat perustaneet hiljattain Saarikoski-seuran. Kirja julkistettiin ja seura vihittiin tänään.

Piret Saluri kertoi elävästi siitä, miten hän vastoinkäymisistä huolimatta sai julkaistua Saarikoski-käännöksen neuvostoaikana. Saarikoski oli silloin ei-toivottu kirjailija huolimatta siitä, että hän oli itse jossain vaiheessa suorastaan neuvostomielinen. Viroksi ei ole julkaistu kovin montaa Saarikosken runoa ja Piret Salurin mukaan tämä elämänkerrallisista merkinnöistä koottu kirjakin oli aikoinaan käännetty tietyin varauksin. Nyt tilanne varmasti muuttuu, koska runoilija Elo Viidingin johtama Saarikoski-seura on ottanut tämän asian tehtäväkseen. Seura ei keskity vain Saarikoskeen vaan sen on tarkoitus edistää kaikkea Suomen ja Viron nykyrunouteen liittyvää kulttuurivaihtoa. Runoyhteistyöstä vielä sen verran, että maaliskuun lopussa tulee Yle1:ltä suomalais-virolainen runoraati.

Tilaisuus sai minut kaikin tavoin pysähtymään kiireen keskellä. Eino Kaikkonen lausui eläytyen ääneen miltei koko Hämärän tanssit -kokoelman ja toimittaja Päivi Istala soitti nauhoituksen Saarikosken haastattelusta 1981, Helsingin kaupunginteatterin Peer Gynt ensi-illan jälkeen. Haastattelua ei ole koskaan kuultu missään muualla, koska Yle ei silloin suostunut lähettämään sitä. Vastaava toimittaja oli sanonut, että ei sitä voida laittaa lähetykseen kun Pentti on kännissä. Päivi oli väittänyt vastaan, että kyllä hän pystyy erottamaan onko joku kännissä tai krapulassa. Haastattelun kulttuurihistoriallista arvoa ei voida kiistää ja tunnen olevani etuoikeutettu, että sain kuulla sen näin.

Saarikoski on varmaan yksi kiistellyimmistä hahmoista Suomen kirjallisuudessa kuten Jan Kaus, kirjailijaliiton johtaja tänään puheenvuorossaan sanoi. He, jotka tuntevat hänet vain julkisuuskuvan perusteella, saattavat pitää häntä yliarvostettuna juoppona, eräänlaisena kirjallisuuden James Deanina. Hän on kuitenkin suomentanut eepoksia ja klassikoita ja hänen runonsa ja kirjansa viestivät käsittämätöntä älykkyyttä ja sivistystä. Peer Gynt –käännöstä varten hän kertoi opetelleensa norjan kielen kahdessa viikossa. Hän kertoi tämän haastattelussa ohimennen, ikään kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Sekä hänen puheestaan että runoistaan huomaa, mikä huumorintaju siinä miehessä oli. Vaikkapa näin vaalien alla:
joutsenet alkavat kokoontua lahdelle, kuin kansanedustajat
kiertelevät kysymässä kuulumisia, katsovat tutkivasti
että mikä on kunto

Eino Kaikkosen tänään lausuma Hämärän tanssit ilmestyi vuosi ennen Saarikosken kuolemaa vuonna 1983. Se alkaa näin:
tyttö
kaunis kuin voikukka
otti minua kädestä ja sanoi
Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään
Sadossa ei ole kehumista kun nostan perunoita
kesä oli kuiva, minä olin laiska
kaunis kuin voikukka...

Muistan ostaneeni juuri tämän kokoelman vuosia sitten divarista. Sen jälkeen olen hankkinut omistukseeni melko hiljattain, pari vuotta sitten Saarikosken kaikkien runojen kokoelman yksissä kansissa. Nyt täytyy hankkia myös Euroopan reuna, vaikkapa viroksi koska uskon, että Piretin käännös on elämys itsessään.
Katselen kauas
missä on Euroopan reuna
ja maailman aaja
minulla olisi kaunis kolikko
mutta en näe vainajaa
jonka kielen alle sen panisin
(kokoelmasta Tanssiin kutsu)

Suomi-päivät Läänemaalla, osa 1

2007-02-23T13:41:00.000+02:00

Nyt on aika aloittaa taas juttusarja Suomi-päivistä. Valmistelut ovat olleet jo käynnissä muutaman kuukauden ja nyt alkavat kuviot olla jo selvempiä. Monta asiaa on vielä hoidettavana ja selvitettävänä mutta päivien ohjelma on jo aika pitkälle kasassa. Voisinpa sanoa, että luova osa järjestelyistä on ohi ja nyt alkaa raaka työ. Kaikkiin ystävyyskaupunkeihin ja kuntiin on saatu kontakti ja monet ovat tehneet jo omat ehdotuksensa mahdollisista ohjelma-osuuksistaan. Pääesiintyjien kanssa on sovittu tärkeimmistä asioista, markkinointistrategia on toteuttamiskypsä ja budjetti on laadittu.

Tämän vuoden Suomi-päivät pidetään 14-17. kesäkuuta Läänemaalla. Tapahtumat keskittyvät enimmäkseen Haapsaluun, maakuntakeskukseen. Nämä ovat järjestyksessä kahdeksannet Suomi-päivät. Kaikki alkoi 8 vuotta sitten Jõhvista, EU:n promotapahtumasta kun EU-suurlähetystöjä pyydettiin järjestämään maihinsa liittyvää ohjelmaa. Sen jälkeen Suomi-päiviä on pidetty Saarenmaalla, Võrussa-Valgassa, Viljandissa, Narvassa, Lääne-Virumaalla ja viime vuonna Tallinnassa Suomen EU-puheenjohtajuuden alkamisen kunniaksi.

Suomi-päivien ohjelmarunsaus saavutti huippunsa Lääne-Virumaalla ja Rakveressa, missä oli 33 Suomeen liittyvää tapahtumaa neljän päivän aikana ja olimme jopa ehdolla Lääne-Virumaan Vuoden Teko -palkinnon saajaksi. Viime vuoden Suomi-päivä Tallinnassa erosi edellisistä siinä, että se keskittyi vain yhteen päivään. Viime vuonna oli myös ensimmäistä kertaa käytössä ns. Suomi-kylän konsepti, mikä antoi monille yhteistyökumppanille, yritykselle ja Suomi-toimijalle tilaisuuden saada suora kontakti virolaisiin. Tätä perinnettä jatketaan myös Haapsalussa, johon rakennetaan Suomi-kylä telttoineen ja esittelypisteineen 16. kesäkuuta.

Tämän vuoden Suomi-päivät esittelevät laajemmin suomenruotsalaista kulttuuria. Läänemaa on luonteva paikka tehdä sitä, koska siellä on perinteisesti ollut vahva vironruotsalainen kulttuuri. Suomenruotsalaisuus on Virossa melko hankalasti ymmärrettävä asia. Viron venäläiset vertaavat itseään vähemmistönä suomenruotsalaisiin ja virolaiset luulevat usein, että suomenruotsalaiset ovat Suomessa asuvia ruotsalaisia. Näiden Suomi-päivien aikana yritetään esitellä Virossa paremmin tätä osaa suomalaisesta kulttuurista.

Suomenruotsalaisuutta edustavat Läänemaan ja Haapsalun ystävyyskaupungit ja kunnat, kuten Kruunupyy, Loviisa, Hanko, Naantali ym. Suomi-päivillä esitetään suomenruotsalaisen Klockriketeaternin En klänning av snö - näytelmä. Esillä on Tove Jannsonin näyttely ja elävä Muumi. Lauantai-illan pääesiintyjä on suomenruotsalaisten näyttelijöiden ja laulajien a cappella show-yhtye FORK. Perjantai-iltana järjestetään vironruotsalaisuuden museon Aibolandin pihalla Suomi-iltamat, jonne yritetään saada aitoa saaristolaistunnelmaa.

Kaiken kaikkiaan järjestelyt sujuvat hienosti, koska mukana ovat monet edellisiltä Suomi-päiviltä tutut ja hyväksi koetut yhteistyökumppanit. Haapsalun ja Läänemaan päässä on valtavan aktiivisia paikallisia kulttuurijohtajia, jotka hoitavat kaikki käytännön asiat siellä. Haapsalun kaupunki antaa käyttöömme kaikki tilat, mukaan luettuna piispanlinnoitus ja tuomiokirkko. Meidän tehtävämme on saada aikaan unohtamaton Suomi-elämys paikallisille ja paljon näkyvyyttä Suomelle, Haapsalulle, Läänemaalle ja kaikille jotka ovat tässä mukana.

Tähtien tanssia Kumussa

2007-02-18T16:33:00.000+02:00

Perjantaina oli kiireinen ilta Kumussa, uudessa taidemuseossa. Kumun 1-vuotis syntymäpäiväjuhlallisuudet ja Tommi Kitti & Co kaksi tanssia Kumun auditoriossa. Kumun kuulumiset kerron vähän myöhemmin, mutta Tommin tanssiesitys vaatii välitöntä purkamista. Sen verran järjestelyistä, että Viron riippumattoman tanssin yhdistys STÜ, mikä perustettiin vasta runsas vuosi sitten, halusi tuoda Tommin Viroon. Yhdistyksen johtaja Anu Tähemaa, joka oli joutunut tähän tehtävään ikään kuin vahingossa, tuli luokseni ja pyysi apua asian toteuttamisessa. Suurin ongelma oli tietenkin rahoitus, minkä järjestyminen vaatii aina suurta kekseliäisyyttä ja optimismia. Anulla oli kumpaakin tarpeeksi ja yhteistyössä kaikki järjestyi. Virossa tanssin rahoitus on toistaiseksi melko mutkikasta, koska kulttuurirahastolla ei ole edes omaa kategoriaa tanssia varten vaan se kuuluu teatterin alle.

Itse asiassa järjestyi enemmän kuin oli alun perin suunniteltu. Tommin vierailusta kasvoi Pohjoismaiden ministerineuvoston kulttuurirahaston vaatimusten vuoksi Viron ja pohjoismaiden tanssiverkosto näin, että Virosta mennään esiintymään Suomeen, Tanskaan ja Ruotsiin ja sieltä tullaan vuorostaan Viroon. Suomen asiat ovat erityisen hyvin koska Tommin esityksen rahoittikin yllättäen Viron kulttuurirahasto ja tanssiverkoston ansiosta saadaan tänä vuonna Viroon vielä Jattanssi. Lisäksi suomalaista nykytanssia nähdään Elokuun tanssifestivaaleilla, Suomi-päivien aikana Kumussa ja Haapsalussa sekä valkeiden öiden tanssifestivaaleilla Pärnussa. Syksyllä on suunnitelmissa järjestää Virossa uuden sirkuksen kiertue yhteistyössä koreografi Teet Kaskin ja Circo Aereon kanssa.

Tommi Kitti & Co esiintyi Tallinnassa kaksi iltaa täysille saleille. Sanoisinpa, että vierailu oli vuodenalun tärkein nykytanssitapahtuma Virossa. Ensimmäisen esityksen jälkeen järjestin pienen tilaisuuden esiintyjille, järjestäjille ja kutsuvieraille, jossa oli tilaisuus jutella itse Tommi Kitin kanssa. Hän kertoi, että oli käynyt Virossa esiintymässä viimeksi 20 vuotta sitten. Se tapahtui Tartossa, mikä oli silloin kielletty kaupunki johon ei päästetty ulkomaalaisia. Mahtoi olla aikamoinen tapaus. Nyt kun uusi avaus on tehty, tulee esiintymisiä ehkä lisää. Tämä oli ehdottomasti tärkeä ovenavaus suomalaiselle nykytanssille Virossa, mikä on tähän saakka ollut hieman paitsiossa kaikkiin muihin taidealoihin nähden. Onhan täällä esiintynyt suomalaisia huippunimiä aikaisemminkin kuten Jorma Uotinen, mutta yleisön huomio on jäänyt kovin vähäiseksi eikä suomalaista tanssia tunneta muutenkaan kovin hyvin. Tommi pääsi melkein kaikkien lehtien palstoille ja sen esitys nauhoitettiin tv:tä varten.

Ja vihdoin esityksestä, mistä nautin itse ja mikä kommenteista ja reaktioista päätellen tuntui tehneen vaikutuksen virolaiseen yleisöön. Jossain vaiheessa oli aavistettavissa pientä hämmennystä kun tanssijat liikehtivät n 10 minuuttia ilman musiikkia. Esityksen nimi olikin hiljaisuus neljälle tanssijalle. Hiljaisuus oli kuitenkin vain esityksen alussa ja silloin kun musiikki alkoi, saattoi huomata eron äänen ja hiljaisuuden välillä. Itse havahduin siihen, miten voimakkaalta musiikki yhtäkkiä vaikuttikaan kun oli vähän aikaa seurannut tanssia hiljaisuudessa. Tosin hiljaisuuskin oli kaiketi vain ulkoista. Tanssijoiden sisällä täytyi olla musiikki ja rytmi, koska neljän ihmisen liikkeet eivät voi pysyä noin synkronisina ilman, että he kuulisivat jotain. Tai näin minä ainakin luulen.

Ensimmäisessä osassa Tommi Kitti ja Satu Halttunen tanssivat duettona spiraalin. Tommi itse selittää spiraalin itsensä ympärillä pyöriväksi kehäksi, mikä on samalla koko ajan muutoksessa, kasvamassa tai pienenemässä. Kaksi ihmistä olivat koko ajan samassa spiraalissa liikehtien synkronisesti ja ensi näkemältä täysin tasapainossa. Tanssin edetessä alkoi nainen nähdä yhä enemmän vaivaa pysyäkseen synkronisessa liikkeessä miehen kanssa, eikä se johtunut Tommi Kitin taidokkaasta tekniikasta vaan oli tavoitteellista. Nainen yritti jopa kääntää asian päinvastaiseksi ja ryhtyä itse vetäjäksi mutta mies seurasi hänen liikkeitään vastahakoisesti. Lopulta liikuttiin kuitenkin miehen tahdissa.

Tanssijoiden mestarillinen esitystapa ja tekniikka, pienet vivahteet liikkeissä ja melkein täydellinen synkronia tekivät vaikutuksen sinänsä. Mielenkiintoista oli havaita itsessään tapahtuvia muutoksia tanssin edetessä. Alussa kun tuntui, että niinkö tämä jatkuu - toistuvina liikkeinä, jollain tapaa monotonisena taidonnäytteenä. Sitten yhtäkkiä huomasi olevansa ikään kuin imaistu sisälle siihen maailmaan, kuin hypnotisoitu. Yhtäkkiä kaikki tuntui itsestäänselvältä. Ja sitten taas esityksen jälkeen kun vieressäni istunut espanjalainen diplomaatti kysyi tulkintaani, en osannutkaan sanoa mitään. Olin aivan sanaton.

Amanda ihmemaassa

2007-02-10T18:51:00.000+02:00

Tämä viikko on ollut varsin vilkas teatteriviikko. Ehdin nähdä toisenkin suomalaisen näytelmän, mikä erosi suuresti edellisestä mutta vaikutti yhtä lailla. Se oli erottajalla sijaitsevan suomenruotsalaisen Klockriketeaternin aivan uusi produktio En klänning av snö eli Lumileninki. Esitys on poikkitaiteellinen kokonaisuus, jossa ovat mukana loistavat taiteilijat. Näytelmä perustuu Tua Forsströmin runoihin ja Outi Heiskasen taiteeseen, musiikin on kirjoittanut Markku Luuppala ja koreografiasta vastaa Tiina Lindfors. Tämä näytelmä ei liity suoranaisesti Viroon, mutta se on tulossa tämän kesän Suomi-päiville Haapsaluun, jotka keskittyvät suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Lisäksi näytelmä esitetään 14.6 Kumussa, johon se sopii kuin tilauksesta koska kertoo tapahtumista valtion taidemuseossa.

Martina Roos esittää henkeäsalpaavat tulkinnat runoista lauluina ja ammattitaitoinen suomenruotsalainen näyttelijäkaarti auttaa viemään tarinaa eteenpäin vaikka tarinasta ei tässä tapauksesta oikein voi puhua. Näytelmä on pikemminkin nippu ajatuksia ja tunnelmia. Sitä ei voi lähestyä kuin kertomusta vaan kuin taideteosta tai runoa, mikä avaa oven jokaisen omalle mielikuvitukselle. Siinä on jotain hyvin tuttua mutta samalla mystistä. Minulla oli monta mutkikasta ajatusta, kun aloin miettimään näkemääni ja kuulemaani syvemmin. Sitä ei kuitenkaan ole pakko tehdä, koska näytelmää on mahdollista katsoa vain seuraamalla lavalla tapahtuvaa, nauraen tai eläytyen kauniiseen musiikkiin. Hauskuus syntyy taidemuseon syntymäpäiväjärjestelyistä, kun käymään odotetaan kulttuurilautakuntaa. Siinä on parodiaa ja farssia, hauskaa dialogia ja groteskeja hahmoja.

Kun kerran kirjoitan blogia, enkä virallista teatteriarvostelua niin voin päästää mielikuvitukseni valloilleen. Näytelmää voi tulkita hyvin monella tavalla ja leikittelinkin kääntämällä esityksen saduksi. Saduissa kietoutuu usein yhteen monta motiivia, kuten tässäkin. Päähenkilö Amanda Ask edustaa selvästi kaunista ja hyvää prinsessaa, joka joutuu kohtaamaan pahan noidan tai ilkeän äitipuolen, jota edustaa museojohtaja. Amanda on vuoroin Lumikki, joka eksytetään metsään tai Tuhkimo, joka kelpaa ympäristölle vain pyntättynä ja koristeltuna. Tanssija on vuoroin metsästäjä, joka antaa Amandan pyynnöstä armon oliolle tai hyvä haltija, joka auttaa Amandaa koristautumaan juhlia varten.

Amanda on kuin Liisa ihmemaassa, joka kohtaa mitä ihmeellisimpiä tyyppejä matkallaan, eläviä ja elottomia. Ensin hän tapaa hyväntahtoisen liihottelevan hahmon, joka johdattaa hänet oikeille poluille. Sen jälkeen ilmestyy jäkättäjä, joka jätetään omaan arvoonsa - Liisaa siteeraten: "Siinä ei nyt ollut mitään ihmeellistä eikä mahdottoman merkillistä ollut sekään että kani koko ajan höpisi itsekseen." Amandan tielle osuu vielä hyväntahtoisia haltijoita mutta myös pöyhkeitä ja tylyjä, groteskeja hahmoja. Amandan ihailema olio – varelse, eli Outi Heiskasen installaatio keskellä lavaa, on kuin yksi Liisan oudoista eläinystävistä. Esitys kietoutuu yhtä lailla tämän toisen päähenkilön, tai oikeastaan elottoman ja nimettömän pääolion ympärille. Vieraat ihastuvat siihen mutta museojohtaja haluaa sen ulos kokonaan. Ulkonäöltään se on kuin taruolento, hiisi tai peikko, joka on jähmettynyt paikoilleen uudessa urbaanissa ympäristössä. Amandan mukaan sillä on myös nimi: Jag vet att du är nånstans ganska nära här och i mörkret glänser.

Kun perehtyy runojen teksteihin, niin on kuitenkin selvää että näytelmä kertoo pohjimmiltaan yksinäisyydestä ja etsimisestä, ohikulkemisesta ja eksymisestä.
Men om du är ensam är jag ensam
Mänskor kommer och går och har olika kläder
Talar en massa språk och frågar och tycker om olika saker
Tappar bort sig och vänder och går tillbaka
Döljer för pilgrim trött solen sitt sken

Olen taipuvainen ajattelemaan, että kirjailijat eivät laita avainhenkilöille nimiä satunnaisesti vaan taustalla on usein jotain symboliikkaa. Tämä näytelmän päähenkilö on museovartija, jonka nimi on Amanda Ask. Sen voi tulkita näin, että kun Amanda tarkoittaa latinalaiselta alkuperältään rakastettavaa naista, niin ask voi olla joko rasia, kun kerran näytelmä on ruotsinkielinen tai se voi sisältää kysymyksen tai miksei molempia. Juuri sellaisesta tyypistä tässä on kyse - Amanda on vetäytynyt omaan maailmaansa kuin rasiaan ja hän kyseenalaistaa monia asioita ympärillään. Hänestä huokuu viattomuutta, iloa ja inhimillisyyttä mikä korostuu heijastuessaan ympäröivän todellisuuden teennäisyyteen ja pinnallisuuteen. Lopulta Amanda nukahtaa taideteokseen yhtä viattomasti kuin Prinsessa Ruusunen, yllään valkoinen leninki – lumileninki.

Puhdistus Willensaunassa

2007-02-10T09:55:00.000+02:00

Kävin maanantaina Helsingissä katsomassa kansallisteatterin Willensaunassa ennakkonäytöksen Sofi Oksasen näytelmästä Puhdistus. Tarina sijoittuu osittain Viron kyyditysten aikaan, eli 40- ja 50-luvulle ja osittain 90-luvun alkuun. Näytelmässä historia ja ihmisten kohtalot kietoutuvat yhteen julmalla ja raadollisella tavalla. Siinä kerrotaan ihmisten vaikeista valinnoista, johon on lukemattomia eri motiiveja. Vaikka aihe on läpikotaisin synkkä, niin minusta näytelmä kertoo myös ihmisen pyrkimyksestä hyvään ja puhtaaseen, vaikka maailma ympärillä on julma ja paha.

Tapasin ennakkonäytöksessä Imbi Pajun, joka on hiljattain tehnyt dokumenttielokuvan ja kirjoittanut kirjan samasta aiheesta eli virolaisten naisten kohtalosta ja kärsimyksistä kyyditysten aikana. Imbi pohdiskeli väliajalla sitä, että kun hän tarkastelee historiaa uhrin näkökulmasta, niin Sofin näytelmässä katsotaan tilannetta toiselta puolelta - voittajan, myötäilijän ja rikollisen asemasta. Imbi oli aivan oikeassa mutta näytelmän loppua kohti kävi yhä enemmän selväksi, että voittajat olivat itsekin eräänlaisia uhreja - ainakin naiset. Miehet taas olivat pikemminkin idealismissaan naiiveja idiootteja – sekä voittajat että uhrit, joita edustivat mallikommunisti Martin ja metsäveli Hans. Lisäksi oli täysin turmeltuneita yksilöitä, joiden prototyyppejä löytyy yhtä hyvin kyyditysten ajalta kuin nykypäivänä.

Olen erityisen kiitollinen Sofille ja Imbille siitä, että he ovat ottaneet esille kipeän aiheen tavalla, johon tiedemiehet ja tutkijat eivät ole pystyneet. He ovat välittäneet suomalaisille tämän vaietun ja tavallaan väheksytyn osan Viron historiasta. Ehkä tätä kautta Suomessa ymmärretään paremmin, miksi virolaiset käyttäytyvät tietyissä tilanteissa eri lailla kuin suomalaiset. Virolaiset naiset ovat olleet sankareita, pelastaneet perheitään henkensä uhalla. Silti he ovat joutuneet kärsimään itse enemmän ja huomattavasti pidempään kuin miehet. He ovat tunteneet häpeää, mikä kantautuu sukupolvesta toiseen. Silloin kun heidät vietiin Siperiaan, he häpesivät kokemaansa, häväistystä, alistusta ja nöyryytystä. Silloin kun he jäivät, he tunsivat syyllisyyttä siitä että jäivät ja joutuivat alistumaan. Heidän kärsimyksensä, häpeänsä ja syyllisyytensä meni niin syvälle, että se kantautui heidän tyttäriinsä ja jopa tyttärentyttäriinsä.

Näytelmässä nuori Alide oli tavallaan myynyt itsensä suostuessaan mallikommunistin vaimoksi. Hänen motiivinsa olivat sekä itsekkäitä että epäitsekkäitä (niin paljon kuin rakkaus voi olla epäitsekästä) eli toisaalta häpeä ja itsesuojelu, toisaalta rakkaus kyyditetyn siskonsa puolisoa, metsäveljeä Hansia kohtaan. Nuori Zara oli myynyt itsensä paremman elämän toivossa. Molemmat joutuivat umpikujaan, hyväksikäytetyiksi ja rikollisiksi vasten tahtoaan, olosuhteiden pakosta. Heidän kohtalonsa eivät ole valitettavasti ainutkertaisia eikä virolaisen naisen aina ole tarvinnut edes kokea mitään noin radikaalia, tunteakseen kantavansa syyttömänä häpeää ja syyllisyyttä. Neuvostoaika jätti pahimmat jälkensä naisiin, joiden uurastuksen ja velvollisuudentunnon varaan sen talous rakentui. Palkinnoksi tästä kaikesta jäi uupumus, pilattu terveys ja alemmuudentunne länsimaisiin sisareihinsa nähden.

Tämä näytelmä kosketti minua erityisesti, koska juureni ovat Virossa ja olin katsomassa näytelmää äitini kanssa. Hän tunnisti kaikki tilanteet, koska oli elänyt lapsena juuri samanlaisessa paikassa kuin näytelmän Alide. Kuulin äidiltäni sellaista, mitä hän ei ole koskaan aikaisemmin kertonut. Hän itse on liian nuori muistamaan mitään, mutta hän on kuullut tarinoita veljiltään ja vanhemmiltaan. Vaikkapa siitä, miten raskaana oleva isoäitini varjeli siskoaan, vaikka kivääri osoitti suoraan vatsaan tai miten hän piilotti isoisäni lantakasaan. Isovanhempani saivat jäädä, vaikka kaikki eläimet ja omaisuus vietiin. Syynä oli luultavasti isoäitini loistava supliikki ja pontikankeittotaito, mikä pehmensi noutajien mielet ja kielet.

Isovanhempieni lisäksi kylään jäi kukkulan tilalla asustava yksinäinen Liine, joka oli ilmiantanut veljensä. Kukaan ei tosin tiedä, mikä oli perimmäinen syy tähän tekoon. Oliko se pelko henkensä menettämisestä vai taloudellisen hyödyn tavoittelua, ehkä hän toivoi saavansa tilan itsellensä. Kukaan meistä ei voi tietää, miten itse olisimme sellaisessa tilanteessa käyttäytyneet. Siksi ei saisi tuomita ketään suoralta kädeltä mutta on melkein mahdotonta olla kertomatta vääryydestä. On oikeastaan järkyttävää, miten lähellä tämä kaikki on ollut ja on vieläkin. Se elää ihmisissä unohdettuina tarinoina ja kävelee vastaan päivittäin.

Näytelmä oli hyvin mukaansatempaava ja kohtaukset vaihtuivat sujuvasti kuin elokuvissa. Saatoin hyvin kuvitella, minkälainen elokuva siitä tulisi. Lavastus oli pelkistetty mutta hyvin toimiva, täynnä nokkelia yksityiskohtia. Ainoa, mikä minua häiritsi, oli liiallinen tyylikkyys pukeutumisessa. Mallikommunisti Martin oli puettu maulla ja sävy-sävyyn mutta ei kovin uskottavasti. Hans oli aivan liian intellektuellin ja siistin näköinen mieheksi, joka asuu enimmäkseen kellarissa. Sen sijaan roistojen asut olivat hyviä ja Alide oli äärimmäisen uskottava. Kiinnitin huomioni hänen jalkoihinsa – virolaiset mummot pukeutuvat vieläkin kerroksittain, puuvillaverkkarit sukkiin tungettuna, jalassa tossut tai kalossit.

Vuoden alku tähtien loisteessa

2007-01-11T17:51:00.000+02:00

Kuin yllättäen onkin jo seuraava vuosi, ja alkuverryttelyn jälkeen olen päässyt kunnolla vauhtiin. Täytyy myöntää, että olisin mielelläni ottanut ensimmäisen työviikon hieman rauhallisemmin voidakseni harkiten ja rauhallisesti kohdata uuden vuoden haasteet. Kävi kuitenkin toisin ja rauha loppui loppiaiseen kun lomat päättyivät. Syynä tähän oli Jaakko Ryhäsen 60-vuotisjuhlakonsertti "Suomalaisten tähtien loiste- Jaakko Ryhänen", jonka suurlähetystö järjesti Estonian konserttisalissa yhdessä Pille Lill-nimisen muusikkojen tukirahaston kanssa. Alunperin ajattelimme järjestää konsertin jo viime vuonna mutta joulukuu osoittautui aivan liian ruuhkaiseksi kaikille ja näin tapahtuma siirtyi vuoden alkuun.

Tähtisopraano Pille Lill hallinnoi leipätyönsä, laulamisen lisäksi nimikkörahastoaan. Rahasto tukee nuoria laulajia järjestämällä heille esiintymistilaisuuksia ja stipendejä. Ryhäsen konsertin ja koko Pille Lill-rahaston järjestämän Tallinnan talvifestivaalin yksi tavoite oli kerätä rahaa kehitysvammaisten lasten päiväkeskuksen kommunikaatiolaitteeseen. Kaikki lipputulot menivät siihen tarkoitukseen. Illan tähdet eli Jaakko Ryhänen, Seppo Hovi, Pille Lill itse ja nuoret virolaislaulajat, esiintyivät ilmaiseksi. Sen vuoksi olin erityisen iloinen nähdessäni, että permanto oli täynnä ja parvekkeillakin näkyi ihmisiä. Tähän aikaan vuodesta ja vieläpä keskellä viikkoa on 600-paikkaisen salin täyteen saaminen melkoisen työn takana. Järjestelykuluista suuri osa tuli sponsoreilta.

Konsertin jälkeen järjestettiin vastaanotto suurlähetystön hyville yhteistyökumppaneille, paikallisille vaikuttajille ja diplomaateille joita oli kutsuttu konserttiin. Suurlähettiläspari pyysi kutsuvieraat ylös Estonian siniseen saliin kunnioittamaan yhdessä esiintyjien kanssa Jaakko Ryhästä hänen syntymäpäivänsä, mutta vieläkin enemmän hänen ansioidensa vuoksi Viron ja Suomen sävelsillan rakentamisessa. Hän on jo neljä vuotta nähnyt sen vaivan ja matkustanut melkein viikoittain Viroon opettamaan Viron musiikkiakatemiassa laulajia pienellä korvauksella. Konsertin yksi alaotsikoista olikin Suomen ja Viron sävelsilta, mikä siis muodostettiin musiikkihistorian kauneimmista ooppera-aarioista. Väliajan jälkeen ohjelma keveni ja silloin saatiin kuulla oopperakoulutettujen äänten tulkinnassa iskelmiä, poppia, venäläisiä romansseja ja suomalaista valssia.

Vastaanotolla oli tunnelma korkealla syntymäpäiväkakkuineen ja kynttilöineen. Suurlähettiläsparin käteltyä vieraat, pidettiin juhlalliset tervehdys- ja kiitospuheet. Puheiden jälkeen laulettiin vielä koko 100-henkisen vierasjoukon ja ammattilaislaulajien voimalla "happy birthday to you". Ryhäselle tämä oli ikään kuin valtava yllätysjuhla koska järjestelykiireissä hän sai tietää tästä tilaisuudesta vain päivää aikaisemmin. Ryhäsen karisma jo itsessään täytti tilan ja kun hänen ympärillään loisti joukko muita kirkkaita tähtiä niin illassa oli hohtoa kuten oopperaan kuuluu.

Konsertti poiki kiitettävästi huomiota myös mediassa. Lehdissä oli monta juttua, radiossa haastateltiin ja toimittajia näkyi konsertissakin. Vastaanotolla ihmisten kanssa jutellessa selvisi, ettei monikaan tiennyt aikaisemmin professori Ryhäsen tärkeästä työstä virolaisten laulajien opettajana. Kaiken kaikkiaan tapahtuma onnistui mainiosti, mistä syntyy hyvä ja innostunut vire koko tulevaksi vuodeksi.

Kiireinen ja kaunis joulukuu

2006-12-15T10:30:00.000+02:00

Joulukuussa kuulee kaikkien suusta ainakin kaksi sanaa: on kiire. Sinänsä aika osuvasti sanottu, meilläkin suurlähetystössä on kiire ja samalla painaa tietynlainen väsymys liittyen johonkin, mikä on juuri loppumaisillaan. Vuosi on ollut erityisen rankka Suomen EU-puheenjohtajuuden vuoksi. Eilen oli suurlähetystössä henkilökunnan joulujuhlat, joiden herkimpiä hetkiä oli kun suurlähettiläs ja henkilökunta vaihtoivat keskenään kiitoksia onnistuneesta urakasta. Ponnistus ei ole päästänyt ketään helpolla, mukaan luettuna suurlähetystön kokki. Edellinen kokki joutui lähtemään Suomeen ennen aikojaan, kesken puheenjohtajuuskauden. Suurlähettiläs Kalela ei jäänyt neuvottomaksi ja sai huippukokoin lainaksi edelliseltä työpaikaltaan, suoraan presidentin kansliasta.

Ensi vuoden alussa aloittaa uusi kokki, mutta Juhani Rikkonen suostui jakamaan tietojaan ja taitojaan eilisissä joulujuhlissa ja niinpä saatiinkin erikoinen ohjelmanumero kun melkein koko suurlähetystön väki osallistui Juhanin vetämille kokkikursseille. Tempaukseen ilomielin suostunut Juhani hymyili sankarillisesti koko ajan. Luulen kuitenkin hänen hieman katuneen päätöstään viimeistään siinä vaiheessa kun hän joka askeleella kompastui työkavereihin, jotka tukkivat pääsyn kaapeille ja uuneille ja koko homma oli auttamattomasti myöhässä. Yritimme kyllä parhaamme. Pilkkoessamme ahkerasti sipuleita ja perunoita, seurasimme sivusilmällä, minkälaisia mausteita kokkiguru pataan heitti. Lopputulos oli kaikin puolin maukasta vaikka ei ollutkaan tyypillistä suomalaista jouluruokaa.

Suurlähetystön joulujuhla on luonnollisesti yksi vakiotapahtumista, johon vuosittain osallistun. Kuukausi alkaa kuumeisilla itsenäisyyspäivävalmisteluilla sekä Pöffin tapahtumilla ja liikkuu pikkuhiljaa loppua kohti yhä tiiviimmissä joulutunnelmissa. Eikä riitä, että osallistuu vain oman maahansa liittyviin tapahtumiin vaan täytyy kunnioittaa muitakin, jotka esittelevät kulttuuriaan joulun merkeissä. Äsken oli esimerkiksi Ruotsin suurlähetystössä Lucian päivän vastaanotto Lucia-kulkueineen ja Lucia-pullineen. Pari vuotta sitten pidin itsekin pikkujouluvastaanoton kotonani mutta se sai jäädä kun tajusin minkälaista kärsimystä jokainen seuraava kutsu tuottaa viiteryhmälleni, toimittajille ja kulttuurihenkilöille.

Ihmiset ovat arvatenkin väsyneitä ja kyllästyneitä jokailtaisiin rientoihin ja viettäisivät mieluummin aikaa ystäviensä ja perheensä kanssa, kävisivät jouluostoksilla tai lähtisivät kokonaan pois kaupungista tai koko maasta. Tämä kausi on erityisen rankkaa diplomaateille, joiden velvollisuuksiin kuuluu olla läsnä monentyyppisissä tapahtumissa. Itse olen huomannut, että selviän tästä ruuhkakaudesta työssäni parhaiten nauttimalla minulle tarjotuista kulttuurielämyksistä kiireen keskellä, valittamisen sijaan. Saan olla kiitollinen kaikesta kauniista mitä koen ja ihanista ihmisistä joita tässä yhteydessä tapaan. Itse asiassa tätä voi pitää suurimpana ammattiini liittyvänä etuoikeutena.

Esimerkiksi Jazzkaar festivaalin puitteissa järjestetään joka vuosi jouluaiheisia konsertteja. Jo parina vuotena työkomennukseni aikana olen kuullut suomalaisia huippumuusikoita soittamassa jazzia kirkossa. Melkoinen elämys oli toissavuonna kun Sakari Kukkosen trio esiintyi Niguliste kirkossa. Eilinen Rinneradion konsertti Kaarlin kirkossa ei ollut yhtään sen vähäisempi. Tunnelma oli erikoinen kun 1000-henkinen yleisö kuunteli miltei hengittämättä Rinneradion hypnoottisia ja eteerisiä sointuja - mitä omaperäisimpiä sovituksia tutuista joulusävelmistä. Konsertin jälkeen kävimme suurlähettilään kanssa kiittämässä esiintyjiä hienosta konsertista. Täytyy myöntää, että tupaten täynnä oleva kirkko oli esiintyjillekin yllätys. Virossa on kaksi suomalaista jazzartistia, jotka melkein aina vetävät salit täyteen, Rinneradio ja Kimmo Pohjonen.

Suomi-teemaiset joulutapahtumat eivät rajoitu tähän. Nyt viikonloppuna vietetään Palmsen kartanossa Suomi-päivää, jossa esitellään suomalaista ruokaa suomalaisen musiikin säestyksellä. Ruuasta huolehtii hyväksi koettu Marja Korpimäki ja musiikista Vaskivuoren lukio Suomesta. Lukiolaisilla on edellisenä päivänä joulukonsertti Pyhän Mikaelin kirkossa. He ovat tulleet joulun alla Tallinnaan laulamaan jo monta vuotta peräkkäin. Tänä vuonna muutama heistä pääsee esiintymään myös Tallinnan ulkopuolelle, Palmseen. Viime vuoden konsertti Pyhän hengen kirkossa oli todella koskettava.

Onnittelut 10-vuotiaalle!

2006-12-12T16:21:00.000+02:00

Taas kerran on saatu päätökseen Viron suurin elokuvafestivaali Pöff (pimeiden öiden elokuvafestivaali), tänä vuonna jo kymmenettä kertaa. Päättäjäistilaisuudet olivat pitkiä ja perusteellisia. Päättäjäisseremonia vastakunnostetussa venäläisessä teatterissa kesti miltei 4 tuntia, minkä loppuvaiheessa esitettiin Kaurismäen elokuva Laitakaupungin valot. Tosin osa avajaisseremoniassa osallistuneista luovutti väliajalla ja siirtyi St.Peterburg hotelliin loppuvastaanotolle. Sinänsä ymmärettävää koska silloin kun ihminen asetetaan vaikean valinnan eteen hengen tai ruumiinravinnon välillä, voittaa usein se viimeinen. Onhan sekin mahdollista, että osa on jo nähnyt elokuvan entuudestaan ja sitä on mahdollista katsoa vastaisuudessakin Viron elokuvateattereissa.

Päätösvastaanotto nimettiin pohjoismaiseksi vastaanotoksi, koska sitä olimme isännöimässä ja emännöimässä me, pohjoismaiset lähetystöt yhdessä Pöffin järjestelytoimikunnan kanssa. Ensi vuonna on festivaalin suojelija Norjan suurlähettiläs, joka piti päätösseremoniassa puheen kaikkien pohjoismaiden puolesta. Hän sai symbolisen pöff-valon tämän vuoden suojelijalta, Kanadan suurlähettiläältä. Festivaalilla esitettiin tällä kertaa erityisen runsaasti pohjoismaisia elokuvia.

Suomalaiset elokuvat saivat hyvin huomiota. Samuli Edelmann sai roolistaan Riisutussa miehessä parhaan miesnäyttelijän palkinnon festivaalin yhteydessä järjestetyssä kansainvälisessä EurAasia kilpailussa ja Aki Kaurismäki palkittiin elämäntyöstä. Siinä oli oma symbolinen merkityksensä, esitettiinhän hänen trilogiansa ensimmäinen osa Kauas pilvet karkaavat 10 vuotta sitten ensimmäisellä Pöffillä. Laitakaupungin valoja edusti Maria Järvenhelmi. Kaurismäki ei itse ollut nyt paikalla, vaikka muuten Suomi oli todella hyvin edustettuna tärkeimmillä tämän hetken nuoremman polven ohjaajilla.

Erityisesti Aku Louhimies on Virossa suosiossa. Hänen elokuvistaan pitävät kaikki elokuva-ammattilaisista rivikatsojiin. Olin tiistaina katsomassa hänen viimeisintään Riisuttu mies enkä ollut ainoa joka piti siitä. 600-päinen sali oli täynnä elokuvatietoista festivaaliyleisöä ja myötäeläminen oli käsin kosketeltavaa. Esityksen loputtua vieressäni istuvat tytöt puhuivat keskenään: kyllä ne suomalaiset osaavat! Erotin narikkaan siirtyvän ihmismassan muminoista pelkkiä kehuvia kommentteja. Se tuntui hyvältä. Virolaiset itse myöntävät, että heillä ei ole samanlaista hyvän viihde-elokuvan traditiota.

Pöffin anti ei rajoitu vain elokuviin. Tuntuu, että elokuviakin tärkeämpi on festivaalin sosiaalinen ulottuvuus. Elokuvantekijät ja muut kulttuuriihmiset tapaavat toisensa rennossa ilmapiirissä ja siinä sivussa laitetaan alulle uusia projekteja. Suurlähetystöjen kulttuurivastaaville festivaali on melkoinen työkenttä. Koko vuoden aikana on tuskin toista suhdetoiminnan kannalta yhtä antoisaa tapahtumaa. Uusien tuttavuuksien lisäksi tapasin festivaalin aikana vanhoja koulukavereita Suomesta, joista on tullut menestyneitä ohjaajia ja näyttelijöitä. Loppuvastaanoton tunnelma oli korkealla katossa huolimatta ruuhkasta (tai ehkä juuri sen vuoksi) ja siitä että aina ei löytynyt haarukkaa, lasia eikä lautastakaan.

Virtuaalikissa Felix

2006-11-16T13:25:00.000+02:00

Luulen, että kaikki jotka ovat vierailleet Tallinnassa ja kävelleet vanhassa kaupungissa, ovat huomanneet hienon rakennuksen, jonka huipussa liehuu Suomen lippu. Viime viikon perjantaina juhlimme lähetystörakennusta kunniakkaassa seurassa. Silloin tuli kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun Suomen suurlähetystö saattoi taas muuttaa entisiin tiloihinsa osoitteessa Kohtu 4. Tilaisuuden kunniaksi paljastimme muistotaulun suurlähetystön Kohtu-kadun puoleisella seinällä ja järjestimme kutsuvieraille konsertin suurlähetystön tiloissa. Tapahtumasta voi lukea perusteellisemmin varsinaisilla kotisivuillamme.

Työtehtäviini kuuluu tarvittaessa esitellä suurlähetystöä meidän läheisimmille viiteryhmille. Sellaisia ovat virkamiehet, poliitikot, toimittajat sekä muut ryhmät, joiden toiminnan tai työn kannalta suurlähetystön tiloihin tutustuminen on tarkoiteuksenmukaista. Suurlähetystön tilat ovat historiallisesta arvostaan huolimatta meidän työtilojamme ja sen vuoksi suurlähetystöä ei voida näyttää kaikille halukkaille. Erityisen mielelläni esittelen suurlähetystöä sellaisille viiteryhmille, jotka eivät muuten tänne pääse. Kuukausi sitten minulla oli täällä vieraana ryhmä lukiolaisia Tartosta ja Forssasta. Vierailu oli osa Naapureiden taide ja kirjallisuus 2000-luvulla -hankkeessa mukana olevien lukiolaisten ohjelmaa, mitä esitellään tarkemmin hankkeen kotisivuilla Virtuaalkass Felix.

Tarton Forselkiuksen lukiossa on suomen kielen opiskelu suosittua ja korkeatasoista erityisesti aktiivisen suomen kielen opettajan Helja Kirberin ansioista. Tarton lukiolaisilla on jopa oma Suomi-suhteita käsittelevä blogi. Suomen suurlähetystö palkitsee joka vuosi Vuoden suomen kielen opettajan ja viime vuonna tittelin ja Aalto-maljakon sai juuri Helja Kirber. Hänen ansionsa on huomattu laajemmaltikin koska tänä vuonna hänet nimitettiin Viron vuoden opettajaksi.

Ihana aamu

2006-11-01T13:37:00.000+02:00

Pari päivää sitten oli aamulla töihin tullessani pöydälläni kirjekuori, johon oli kaunokirjoituksella kirjoitettu nimeni. Avasin kuoren ja löysin sieltä tämän kuvan. Tämä on runoilija-legendan Debora Vaarandin 90-vuotis juhlista, josta kirjoitin tässä blogissa syyskuun lopussa.

Valokuvan takakyljessä luki lämmin kiitos onnitteluista ja kauniista kukista. Tekeekö kukaan tässä maailmassa enää sellaista?

Hyvä mieli oli taattu koko päiväksi.

Reportaasi itärannikolta

2006-10-10T23:54:00.000+03:00

Olin tänään ystäväni, tv-toimittajan matkassa Itä-Virossa Peipsijärven rannikolla. Oli minulla muitakin tehtäviä siellä. Suomen instituutti järjesti seudulla Aleksis Kiven ja Suomen kirjallisuuden päivät. Instituutin väki kävi vierailemassa paikkakunnan kouluissa ja järjesti Suomen kulttuuriin ja kirjallisuuteen liittyviä tapahtumia. Minä emännöin päivien yhteydessä vastaanoton Alatskivin kartanon salissa.

Tarkoituksena oli kiittää osallistujia ja välittää viesti siitä, miten Suomi arvostaa virolaisten nuorten kiinnostusta suomen kieltä ja kulttuuria kohtaan muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla. Vastaanotolla esiintyi suloinen lapsikuoro ja lukion kansantanhuryhmä, jonka jäsenet olivat aikaisemmin päivällä ihastuneena tunnistaneet kaikki suomalaiset bändit kuten rock-luennon pitäjä, instituutin johtaja Jaana Vasama kertoi.

Vastaanotto oli samalla suomalaisen ruuan esittelytilaisuus mainion suomalaisen naisen, Marja Korpimäen ansiosta, joka oli taikonut pöydälle aidoimpia suomalaisia makuja karjalanpiirakoista leipäjuustoon lakkahillon kera. Virolaisista nuorista ne, jotka olivat käyneet Suomessa, tunnistivat maut heti ja muut oudoksuivat ensin mutta ihastuivat maistettuaan herkkuja (paitsi lakritseja, joiden makuun virolaiset eivät kai totu ikinä). Marja Korpimäki muutti Suomesta Peipsin rannalle melkein hetken mielijohteesta ja pitää siellä majataloa. Sen lisäksi hän on puhaltanut hengen paikalliseen kyläelämään ja harjoittaa suomalaisten vieraittensa avulla aktiivista hyväntekeväisyyttä.

Peipsinjärven rannikkoseudun alueet ovat Virossa siitä erikoisia, että siellä asuu virolaisten lisäksi Viron vanhaa venäläisväestöä. Kun puhutaan Viron venäläisistä, ajatellaan usein sitä väestönosaa, mikä kansoitti Viron itä- ja pohjoisrannikkoa neuvostomiehityksen aikana. Täytyy kuitenkin muistaa, että Virossa asui ennen neuvostoaikaa, ns. ensimmäisen itsenäisyyden aikana noin kymmenprosenttinen perinteinen venäläisväestö, joka on asunut alueella jo satoja vuosia ja jolla on oma omintakeinen elinkeinoelämänsä ja kulttuurinsa. He ovat säilyttäneet sen tähän päivään saakka ja uteliaimmat turistit ovat löytäneet jo heidät.

Aloitimme päivämme aikaisin aamulla iloisessa seurassa, johon kuului Yle:n kirjeenvaihtaja Ulla-Maija Määttäinen, kuvaaja-Felix ja äänittäjä-Villu, joka oli myös kuskimme. Ensin saavuttiin kylään, jossa paikalliset mummot-memmed juhlivat tanhuryhmänsä kahden jäsenen syntymäpäiviä. Suomalainen Marja on lyöttäytynyt mukaan tanhuryhmään ja järjestänyt mummojen elämään vipinää mm. kuljettamalla heidät aika-ajoin lapasista kertyneillä tuloilla Tallinnaan teatteriin.

Mummot olivat aivan tohkeissaan suomalaisista vieraista ja tv-kamerasta. Saimme kuulla laulua, paikallista murretta ja maistaa synttäripöydän anteja. Minulle matka oli tavallaan matka juurilleni, koska äidinpuoleinen sukuni on kotoisin niiltä seuduilta, venäläisen Varnja-kylän laitamilta. Yllättävää oli se, että muutamat mummoista tunnistivat heti, kun mainitsin äidinäitini tyttönimen Hage ja Põldman tilan. Uskomatonta, miten se lämmitti sydäntäni.

Tv-ryhmän matka jatkui Kallasten kylään, mikä oli urbanisoitunut mutta melko takapajuinen paikka. Kylän asukkaista n. 85% on venäläisiä. Oppaamme Vera valitteli, että kalastuselinkeino ei elätä enää. Miehet ovat kasvukeskuksissa rakentajina ja naiset puuhailevat kotona mitä sattuu. Vera itse on kirjailija ja runoilija ja esitteli meille runokokoelmaansa. Ulla-Maijan haastattelemana hän lausui itse kirjoittamansa runon, mikä kuullaan kohtapuolin Yle:n aamutelevisiossa. Tarkan ajankohdan ilmoitan heti kun saan tiedon Ulla-Maijalta. Veran lisäksi Ulla-Maija haastatteli monia muita paikallisia ihmisiä, muun muassa suomalaisemäntäämme Marjaa. Matkan päätteeksi vierailtiin Marjan Majassa, jota voin suositella kaikille. Marja on nimittäin rakentanut Peipsin rannalle oman Toscanansa.

Tosca, tuskaa ja kauneutta

2006-10-07T00:03:00.000+03:00

Kävin tänään Estonia-teatterissa katsomassa ihanan Toscan. Noloa myöntää, mutta olen kuunnellut sitä aikaisemmin vain levyltä. Kyllä se oli myös näkemisen arvoista ja virolaiset laulajat suoriutuivat ainakin amatöörin näkökulmasta loistavasti. Tietenkin se on kokonaisuus enkä pysty arvioimaan taiteellisia suorituksia erityisen asiantuntevasti. Luulen, että oli hyvää tuuria että juuri tänään oli Toscana Pille Lill ja Scarpiana Jassi Zahharov. He ovat Viron oopperataivaan kiintotähtiä. Mariona esiintyi Urmas Põldma, e lucevan l’estelle juuri kuin pitääkin.

Oopperassa tunteet viritetään äärimmilleen äänen, musiikin ja lavastuksen voimalla. Silloin kun ihokarvat nousevat pystyyn ja silmät kostuvat, ei ajattele enää miten hassulta näyttää, kun Scarpia kommentoi Toscan mustasukkaisuutta ääneen ”se reagoi”. Täytyy vain antautua musiikille ja tunnelmalle. Tosca on paitsi taiteellisesti, myös historiallisesti sivistävä ooppera. Sen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1800, jolloin Napoleon toi Italiaan vapauden tuulahduksia. Se on lisäksi aika feministinen ooppera, koska tapahtumien kulkua ja historian käänteitä määrää nainen, joka on itsenäinen, itsetietoinen ja vapaa valinnoissaan.

Peruskorjattu Estonia-teatteri on todella hieno. Olen kuullut huhuja, että sen korjaaminen maksoi melkein yhtä paljon kuin KUMU:n rakentaminen. Tulin tunnekuohun lomassa ajatelleeksi, miten paljon suomalaiset itse asiassa tietävät virolaisesta kulttuurista nyt kun KUMU:ssa ja Estonia-teatterissa suuri osa yleisöstä on suomalaisia. Luulen, että virolainen kulttuuri hyötyy paljon suomalaisista vieraista, koska Virossa ei välttämättä riittäisi yleisöä täyttämään kaikkia saleja.

Noin vuosi sitten, kun Estoniassa oli remontti ja ooppera joutui evakkotiloihin, kävin katsomassa Aidan urheiluhallissa. Vaikka istuimet olivat epämukavia, niin monen tuhannen hengen halli oli täpötäynnä ja oven takana oli jono Suomesta tulleita busseja. Oopperavieraitten joukkoon mahtuu tietenkin kaikenlaista väkeä, eivätkä kaikki ole eduksi Suomelle mutta kaiken kaikkiaan ilo on molemminpuolista. Ja mikäli omat tuoreet havaintoni pitävät paikkaansa niin suomalainen yleisö on erittäin edustavaa ja sivistynyttä.

Viron oopperan Suomi-kytköksistä vielä sen verran, että Viron musiikkiakatemiassa on jo neljä vuotta opettanut laulajia Jaakko Ryhänen. Pille Lill on sanonut, että koko Viron ooppera on viimeiset vuodet elänyt hänen varassaan. Ryhäsen oppilaina ovat monet nuoret ja kokeneetkin oopperalaulajat, kuten Pille Lill itse. Olemmekin Pillen kanssa nyt ideoimassa sellaista, että järjestämme 60-vuotis juhliaan viettävän Jaakko Ryhäsen ja Seppo Hovin juhlakonsertin myös Virossa tammikuun 2007 alussa. Lokakuussa Tampere-talossa järjestettävän konsertin liput on kuulemma miltei loppuun myyty.

Romeo ja Julia kaikilla mausteilla

2006-10-01T20:56:00.000+03:00

Tiistaina, 26.9. kävin Helsingissä katsomassa omaperäisen version Romeosta ja Juliasta. Kyseessä on tavallaan historiallinen tapahtuma, kun suomalainen teatteri esittää virolaisen nykykirjailijan näytelmän. Jos taas mukaan laskettaisiin Hella Wuolijoki, niin Suomessahan on esitetty valtavasti virolaisen kirjailijan näytelmiä. Virossa on jo pitkään ollut menossa R&J buumi, sitä estetään musikaalina Nukketeatterissa, balettina Estonia-teatterissa. Andrus Kivirähkin novelliin perustuva Romeo ja Julia on esitetty Tartossa Vanemuine -teatterissa ja nyt suomalaisen KokoTeatterin produktiona Suomessa. Yhtä mielenkiintoista kuin Koko-teatterin näkemys Kivirähkin tarinasta on se, miten suomalaiset siihen reagoivat.

Virossa Kivirähk on tunnettu harvinaisen runsaasta ja laaja-alaisesta kirjallisesta tuotannosta. Hän kirjoittaa romaaneja, novelleja, kolumneja, lastenkirjoja, piirrossarjojen ja elokuvien käsikirjoituksia, ja tietenkin näytelmiä. Virossa yksi tämän kesän teatterihiteistä oli Viinistun taidemuseon ulkoilmalavalla esitetty ”Syrrealistid”, hauska näytelmä, johon on hivutettu taidehistorian suurten surrealistien elämäntarinat.

Kuten Kivirähkillä tapana, on R&J teksti täynnä viittauksia virolaiseen historiaan, arkielämään ja luontoon. Kivirähkille on ominaista monipuolinen intertekstuaalisuus, hänen tekstinsä viittaavat yhtä lailla kaunokirjallisuuteen ja kansansatuihin kuin elokuviin tai uutisiin. Eihän tarinan Romeo, eläimiin sekaantuva tyhmä maalaispoika ole vieras maailmankirjallisuudessakaan. Ja jos etsii esikuvia suoraan elämästä, niin vielä sata vuotta sitten Suomessa ei hyväksytty karjapaimeneksi miehiä juuri tästä syystä ja Yhdysvalloista kantautuu tänne aika ajoin huhuja ihmisten toiveista tulla vihityiksi lemmikkinsä kanssa.

Romeon ja Julian tapahtumapaikka on jälkeenjäänyt, hylätty kolhoosikylä, jossa ihmiset elävät eristäytynyttä ja takapajuista elämää. Heidän käsityksiään oikeasta ja väärästä säätelevät osittain entiset absurdit neuvostoajan koodit, osittain luonnonlait. Kivirähk on käsitellyt usein kirjoituksissaan neuvostoajan turmelevaa vaikutusta ihmisiin. Päällisin puolin juonen keskiössä on rakkaustarina, mutta sanoman voisi tulkita yhtä hyvin yhteiskunnalliseksi. Keskeisintä on jonkinmoinen vastakkainasettelu taantumuksellisuuden ja pikkumaisuuden ja edistyksellisyyden ja ennakkoluulottomuuden välillä.

Tapa, millä se tässä tehdään, on kieltämättä hieman radikaali ja varsin kärjistetty. Lukijan tai katsojan ensimmäinen reaktio ihmisen ja metsäkauriin rakkaustarinaan saattaa olla inho ja vastenmielisyys. Sisältöhän on luonnotonta eläimiin sekaantumista. Epäilen, että juuri tämän ensireaktion aikaan saaminen on ollut kirjailijan tavoite. Tarinan edetessä luonnottomuus ei tunnu enää yhtä paheksuttavalta kuin suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys. Etenkin kun metsäkauriit saavat yhä enemmän inhimillisiä piirteitä. Mitä inhimillisemmäksi he muuttuvat, sitä helpompi on sietää, ymmärtää ja tuntea myötätuntoa heitä kohtaan.

Näytelmä on toteutettu karun esteettisesti ja novellin mielialaa noudattaen. Groteskit piirteet sekä liikkeissä että musiikissa myötäilevät tekstin sisältöä. Mielikuvat kirjan henkilöistä (sekä eläimistä) vastaavat omiani. Kivirähkin tekstin hulvaton ja absurdi huumori korostuu juuri kuin itse sen käsitän. Ensi-illassa kirjailija itsekin vaikutti kovin tyytyväiseltä vaikka näki esityksen ensimmäistä kertaa ja oli ennen sitä ilmeisen jännittynyt. Vaikutelmani mukaan yleisö oli täysin samaa mieltä.

Saarenmaan valssi

2006-10-01T18:20:00.000+03:00

Nyt on tullut blogiin aivan anteeksiantamattoman pitkä tauko. Kun syksy tulee niin työt rynnistävät niin yllättäen päälle, että koko energia menee pystyssä pysymiseen. Päivätyön lisäksi työhöni kuuluu paljon miellyttäviä mutta aikaa vieviä ilta- ja viikonlopputehtäviä kuten konserteissa ja teatterissa käyminen. Kirjoittamiseen jää valitettavan vähän aikaa mutta tästä lähtien yritän ottaa itseni niskasta kiinni ja nostaa kuin koiranpennun aina tilaisuuden tullen näytön ääreen. Sanottavaa on nimittäin valtavasti koska niin paljon tapahtuu koko ajan. Kuten vaikkapa tämä seuraava tilaisuus.

Kävin tänään välittämässä suurlähetystön onnittelut ja viemässä vuodenaikaan nähden mahdollisimman aurinkoisen kukkakimpun, kun Viron runouden grand old lady Debora Vaarandi täytti 90 vuotta. Syntymäpäiväsankarilla oli aikaa kaikille vieraille. Minuakin hän piti viitisen minuuttia lämpimästi kiinni käsivarresta kun puhuttiin nimiemme alkuperistä. Hänen nimensä on raamatusta kun taas minun Virossa harvinainen nimeni toi hänelle mieleen virolaisen kaimani, nuorena kuolleen runoilijan Ilmi Kollan (1933-1954). Seurassamme ollut kirjailijaliiton johtaja, kirjailija Jan Kaus kertoi saaneensa nimensä erään lastenlaulukilpailijan voittajan mukaan.

Juhlissa oli noin sata ihmistä, suurin osa Viron kirjallisuuden eliittiä vuosien varrelta. Suomesta oli paikalla muun muassa Otava-kustantamon edustaja, kirjailija Antti Tuuri ja monta muuta Deboran ystävää. Ihastuttavan puheen piti Tuglas-seuran johtaja Juhani Salokannel. Hän kertoi muun muassa, että Vaarandi on itse asiassa yksi eniten suomennetuista virolaisista runoilijoista, koska silloin kun järjestettiin hänen runojensa käännöskilpailu, tuli vastauksia runsaasti yli sadalta kääntäjältä ja yhteensä 800 runokäännöstä. Suomalaiset ystävät lahjoittivat syntymäpäiväsankarille jääkaapin.

Debora Vaarandi tunnetaan Virossa paitsi rakastettuna runoilijana ja kirjailijana niin loistavana kirjallisuuden ja runouden kääntäjänä. Hän on tuonut virolaisten luettavaksi Bertolt Brechtin, Anna Ahmatovan ja A.Kiven ja Eino Leinon tekstejä. Kirjailija Andrus Kivirähk, josta kirjoitan seuraavan juttuni, on sanonut pitävänsä Jaan Krossia virolaisen kirjallisuuden isoisänä ja Debora Vaarandia sen isoäitinä. Deboran runokokoelma lohdutti ja innoitti Jaan Krossia hänen vankilavuosinaan jo silloin, kun hän ei itse ollut vielä kirjailija. Debora Vaarandin muistelmakirja on juuri ilmestynyt ja hänestä ollaan parhaillaan tekemässä elokuvaa. Hänen omista runoistaan monet kertovat kotiseudusta Saarenmaasta. Suomessa Debora Vaarandi tunnetaankin parhaiten Saarenmaan Valssin sanoittajana.

Siell lauantai-iltana valkeat koivut
jo kunnaille antavat lehtevän näyn.
Ne hartaina näyttävät lausuvan sulle:Vain onnea kaukana kukkuvat käet.

Siis pyöritä, lennätä pellavapäätä kun
silmissä leikkivät säkenet lyö.
Niin kaunista muuall’ ei löytyä saata
kuin Saarenmaan nurmien kesäinen yö.
Niin kaunista muuall’ ei löytyä saata
kuin Saarenmaan nurmien kesäinen yö.

Yön varjoissa tuomi kuin valkea lumi
se lintujen laulua sinulle soi.
Ei muuten nyt huulet ja polttava poski
niin loistaa kuin omenan kukkaset voi.

Siis pyöritä...

Syksyn ylistys

2006-08-13T10:12:00.000+03:00

Tänään oli ensimmäistä kertaa käsin kosketeltavasti syksyä ilmassa. Johan on aikakin, huomennahan alkaa koulu. Tyttäreni aloittaa suomalaisen koulun esikoulun. Sehän on melkein kuin ensimmäinen koulupäivä. Vähän jännittää, koska hän on ollut virolaisessa päiväkodissa ja kieliympäristön muuttuminen saattaa vaikuttaa vieroksuttavasti. Toisaalta opiskelutahti Suomi-koulussa on varmasti kevyempi kuin virolaisessa päiväkodissa. Sitä paitsi lapseni tuntee paikan ja ihmiset koska on osallistunut säännöllisesti Suomi-kerhon toimintaan. Monet Suomi-kerholaiset ovat tulossa myös esikouluun. Yhteensä heitä on 6 ja suomalaisessa koulussa opiskelijoita yhteensä noin 40. Virossa koulut alkavat vasta 1. syyskuuta.

Minä pidän syksystä, erityisesti kaupungissa. Ilmassa on raikkautta ja puhtautta kuin vastasiivotussa kylpyhuoneessa. Samalla aistii jonkinlaista melankoliaa, haikeutta ohimennyttä kesää kohtaan. Syksy on täynnä uusia alkuja, uusia ideoita ja toimintoja. Torilta saa parhaimmat tuoreet herkut. Koulut alkavat syksyllä, monelle se tarkoittaa suurta elämänmuutosta. Minusta syksy on älykäs ja luova vuodenaika. Kesä on lempeä ja iloinen. Kevät on innokas ja toivoa täynnä. Talvi on syventymistä ja keskittymistä. En pahemmin usko horoskooppeihin mutta olen varma, että syntymäajan vuodenaika vaikuttaa ihmisen luonteeseen juuri edellä kuvatusti. Tietenkin se riippuu myös maantieteellisestä sijainnista. Ehkäpä sen vuoksi eri leveysasteilla syntyneet ihmiset ovat joskus perusluonteeltaan niin erilaisia.

Rakvere romaan–Pietarin tiellä

2006-08-05T09:00:00.000+03:00

Luin kirjan toista kertaa, edellisestä on noin 15 vuotta. En ole lukenut läheskään koko Jaan Krossin tuotantoa, mutta juuri tämä kirja on jäänyt mieleeni niin, että halusin lukea sen toistamiseen. Kiireisinä aikoina harva kirja saa osakseen sellaista huomiota. En muistanut kirjasta muuta, kuin suurin piirtein mistä se kertoo ja sen, että pidin siitä valtavasti. Olen usein maininnut sen, kun minua pyydetään suosittelemaan suomennettua virolaista kirjallisuutta. Ainakin sitä ja Andrus Kivirähkin Riihiukkoa.

Suomenkielisestä kirjan nimestä on kadonnut sen romanttinen merkitys. Rakvere romaan on yhtä lailla rakkausromaani kuin historiallinen romaani. Kirjan asiallinen juoni kertoo siitä, miten Rakvere taistelee kaupunkioikeuksiensa puolesta maaorjuuden ja saksalaisaateliston puristuksessa. Romanttista sivujuonta ei käytetä yksinomaan inhimillisen ulottuvuuden aikaan saamiseksi, kuten historiallisissa romaaneissa yleistä, vaan se limittyy saumattomasti asialliseen juoneen.

Kirjan päähenkilö, nuori lakia oppinut mies Berend Falck, joutuu sattumoisin töihin Rakveren kaupunkia tyrannisoivan baltiansaksalaisen von Tiesenhausen – aatelissuvun kartanoon. Kartanonrouva on ilkeydessään aika koominen henkilöhahmo. Koomisuus huipentuu, kun kapinoivat kaupunkilaiset nostavat rouva von Tiesenhausenin pitsisukkahousut kirkon torniin. Berend joutuu yhdistämään sisäisten ristiriitojen ristivedossa työnantajansa oikut ja Rakveren kaupungin etujen ajamisen. Hän asettaa toistuvasti moraalinsa kyseenalaiseksi, mutta toimii sydämensä ja tunteittensa johdattamana ja saavuttaa sitä kautta mielenrauhan.

Berendin rakkauden kohde on suutarin tytär. Hän itse on talonpoikaisista juuristaan huolimatta herran asemassa sivistyksensä ja kaupunkilaisuutensa ansiosta. Berendille Maaden ns. luokka-asemalla ei ole varsinaista merkitystä vaikka hän kehuukin naisen olevan hienomman, hennomman ja ylhäisemmän oloinen kuin tavallisen maatytön. Onhan Maade kaiken lisäksi kreivi von Sieversin sukulainen, vaikka tuo kreivi itse onkin alkuperältään puhdas talonpoika ja maaorjan poika. Berendin ja Maaden rakkaus on epätoivoista vaikka onkin molemminpuolista, koska tyttö on naitettu jo rikkaalle kauppiaalle. Berend kanavoi rakkautensa naiseen Rakveren kaupunkiin ja tekee kaikkensa saadakseen kaupungin pois von Tiesenhusenien mielivallan alta.

Itse asiassa kirja muistuttaa yleisasetelmaltaan Waltarin Johannes Angelosta. Kuten Angelos, joutuu Berendkin keskelle historiallisesti merkityksellisiä tapahtumia. Kuten Angelos, hänellä on tilaisuus vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Hänen käyttäytymisensä viestii hieman eri lailla samaa ajatusta kuin Johannes Angelos: vaikka ihminen oppisi tieteet ja filosofiat ja tietää tarkkaan mitä pitäisi tehdä, niin yhtenä hetkenä tulee joku ja vie jalat alta jolloin kaikki ns. järkevät valinnat joutuvat väistymään. Kirjassa on kohta missä rakkausasioissa ansioitunut kreivi von Sievers kysyy Berendiltä, joka on mennyt hänen luoksensa pyytämään apua Rakveren kaupungin asioissa: kuka on se nainen minkä vuoksi tämän teet? Ja tosiaan, mistä voimme tietää miten monta suurta ja ensisilmäyksellä pyyteetöntä tekoa on tehty rakkauden vuoksi ja voimalla?

Onkohan sattumaa, että Berendin rakastetun nimi on Maade eli Magdalena. Maria Magdalena on tunnetusti langennut nainen. Maade päätti enne pakkoavioliittoa karkean ja lihavan kapakanpitäjän kanssa antaa ruumiinsa Berendille, johon oli rakastunut. Lapsi syntyi jo hänen ollessaan naimisissa lihavan kauppiaan kanssa mutta Maade tiesi ja Berend aavisti, kenen se oikeasti on. Maade siis päätti toteuttaa rakkautensa olosuhteiden sallimissa rajoissa. Hän suostui pakkoavioliittoon mutta halusi pitää rakkautensa, ja päätti tehdä sen lapsen muodossa. Maaden syntisen valinnan oikeutus oli rakkaus. Onkohan sekin sattumaa, että sekä talonpoikaissyntyisen kreivi von Sieversin että Maaden ja Berendin pojan nimi on Karl. Karlhan on germaanisen mytologian mukaan "vapaa mies".

Suomi-päivän vaiheita, osa 5

2006-07-02T10:01:00.000+03:00

Eilinen päivä oli melkoinen onnistuminen. Ilma oli Suomi-päivälle suosiollinen vaikkakin saattoi karkottaa monet maalle tai rannalle. Aurinko paistoi koko päivän ja illallakin oli lämmintä. Tunnelma oli koko päivän lämmin ja iloinen mutta ajoittain myös juhlallinen ja ylevä. Suomi sai ansaitsemansa huomion ja suosion. Kaikki lehdet ja tv-kanavat olivat paikalla ja haastattelupyyntöjä tuli joka suunnasta. Tapahtuma tallennettiin dvd-levylle, jota jaetaan kaikille järjestäjille, sponsoreille ja säilytetään muistona itsellämme.

Suurin pelkoni hajosi heti aamulla kun Suomi-kylä avattiin. Ihmisiä alkoi tulla tasaisena virtana. Esitetiskit tyhjenivät päivän mittaan ja kaikki osallistujat olivat tyytyväisiä. Lasten alueella oli koko päivän ohjelmaa ja lapset pitivät hauskaa, vilskettä riitti. Vähän vaille 16.00, kun alkoivat avajaiset Raatihuoneen torin isolla lavalla, muodostettiin lapsista kulkue, muumit etunenässä. Kulkue törmäsi Harju-kadulla kahteen herraan, Suomen suurlähettilääseen ja Viron pääministeriin. Kaupunginjohtajaa odotellessa leikittiin arvovieraiden ja lasten kanssa piirileikkiä. Törmääminen herroihin oli suunniteltua mutta piirileikki ei. Kaikki lähellä olevat toimittajat kaivoivat äkkiä kameransa. Eihän Tallinnan keskustassa näe kovin usein pääministerin leikkivän lasten kanssa piirileikkiä.

Kaikki kolme konserttia olivat menestyksiä. Kohokohtana Semmareitten show iltamyöhään. En ole koskaan nähnyt Raatihuoneen torilla noin paljon ihmisiä. Ja mikä tärkeintä, suurin osa yleisöstä oli paikallisia. Semmarit kutsuttiin kaksi kertaa takaisin lavalle. Suurlähetystön pihalla oli viimeisen konsertin jälkeen kiitostilaisuus kaikille yhteistyökumppaneille, sponsoreille ja esiintyjille. Tunnelma oli korkealla. Emme voineet olla ylistämättä hyvää säätä ja loistavia järjestelyjä. Minä pidän suurimpana ansionani, että pystyin hankkimaan parhaat mahdolliset yhteistyökumppanit.

Kuvani Suomesta

2006-06-27T14:01:00.000+03:00

Piirustuskilpailun voittaja on selvinnyt. Hän on 6-vuotias Roland, joka on piirtänyt yksityiskohtaisesti käytännössä koko Helsingin kartan laivoineen ja rakennuksineen. Kuva on niin iso, ettemme pystyneet skannaamaan sitä. Hän saa palkinnoksi 2-päivän perhematkan Tampereelle ja Särkänniemeen. Toisen palkinnon saaja on hienon maiseman piirtänyt 13-vuotias Silvia, jolla on selvästi taiteellisia lahjoja. Hän pääsee Helsinkiin Heurekaan. Kolmannen palkinnon saa 6-vuotias Darja, joka piirsi värikkään joulukuvan. Aiomme käyttää kuvaa suurlähetystön joulukortissa. Hän pääsee Helsinkiin Seaworldiin.

Lisäksi kunniamaininnan saa neljä muuta työtä, joista nuorimmalla piirtäjällä ikää 2 vuotta ja 3 kuukautta. En ole ihan varma, mutta kuvien valitseminen taisi olla yksi vaikeimmista tehtävistä tapahtuman järjestelyjen aikana. Kaikki lapset ovat nähneet vaivaa ja tekisi mieli palkita joakinen. Apunamme olivat kuvaamataidon opettajat, jotka kokeneella silmällä arvioivat heti, oliko piirtämisessä käytetty kokeneempaa apua. Kuvien ykkösaiheita olivat muumit ja joulupukki mutta Tarja Halonenkin oli tallennettu ihan näköisekseen ja kuvan vieressä luki Hard Rock Hallelujah.

Kuvista kootaan näyttely, joka on esillä Suomen Instituutissa Suomi-päivänä ja sen jälkeen. Palkinnot jaetaan Suomi-kylän lastenalueella klo. 15.00.

Suomi-päivän vaiheita, osa 4

2006-06-20T13:08:00.000+03:00

Ensi viikolla on siis se suuri päivä, jolloin kaikki ponnistuksemme palkitaan tai sitten ei. Ensinnäkin toivomme samanlaista säätä kuin tänä viikonloppuna. Toiseksi toivomme, että kaikki artistit saapuvat paikalle ja tekniikka toimii. Eniten toivomme, että paikalle saapuu mahdollisimman paljon ihmisiä nauttimaan tästä tapahtumasta. Suomi-päivä näkyy hyvin Tallinnan katukuvassa. Monet ovat kertoneet kuulleensa siitä radiosta ja vielä useammat ovat nähneet katumainoksia. Eilisestä pyörii mainos myös televisiossa. Ensi viikon perjantaina 30.6. meidät on kutsuttu esiintymään Viron aamutelevisioon. Laitamme muurinpohjalettuja ja kerromme Suomesta ja suomalaisista.

Lasten piirustuskilpailuun on tullut aika paljon töitä eri puolilta Viroa. Viesti on siis kirinnyt hyvin Tallinnan ulkopuolellekin. Lasten alueelle tulee muun ohjelman lisäksi Muumi, Korkeasaaren maskotti ja Siljan Hylje. MEK:in telttaan asettautuu Paliskuntain yhdistys poronsarvineen ja kuivattuine poronlihoineen. Suomalainen kesäkahvila kamppailee vieläkin paperihommien kanssa mutta keittiöhuoli on ratkennut, kun lähellä sijaitseva koulu on ystävällisesti antanut heidän käyttöönsä laitoskeittiönsä.

Viime viikon torstaina pidettiin lähetystössä viimeinen Grande Meeting, jolloin kaikki järjestelyissä mukana olleet ja sponsorit kokoontuivat miettimään viimeisiä yksityiskohtia. Kokouksen jälkeen siirryimme suurlähetystön pihalle, jossa Tolvasten veljekset eli Suomi-kylän suomalaisen kesäkahvilan pitäjät tarjosivat suurenmoista nokkosjauheliha- ja lohikorvasienipiirakkaa. Esimakua Suomi-päivästä.

Blogipakina

2006-06-16T09:45:00.000+03:00

Vaikuttaa siltä, että miltei jokaisen blogin vakiokalustoon kuuluu pohdiskelu blogi-ilmiöstä itsestään. Ajattelin, että minunkin olisi aika tehdä se, koska laskurin perusteella blogiani lukevat muutkin kuin oma äitini. Ja mitä muutakaan voi ihminen tehdä sairaana kotona, kuin pohtia blogissaan blogien olemusta. Olen törmännyt lyhyessä ajassa monenlaisiin käsityksiin blogeista. Osa ihmisistä pitää tätä hienona ja hyvin tarpeellisena asiana ja osa tyhjänpäiväisenä oman ja muiden ajan tuhlauksena. Ensimmäisiin olen törmännyt onneksi huomattavasti useammin. Esimerkiksi edellisen jutun toimittajat reagoivat innostuneesti, kun kerroin että kirjoitan blogia. Ainakin yksi Simon on kirjoittanut jo Suomen vierailustaan kolumnin Finland rediscovers realpolitik

Myönnän, että blogi on itsekeskeistä ajanvietettä. Mutta miksen voisi ilmaista ajatuksiani siinä missä päivälehden kolumnisti, jos joku vaan jaksaa lukea niitä? Sitä paitsi kirjoittamista pitää harrastaa myös huvin vuoksi, onhan sekin yksi keino purkaa luovuuttaan. Sitä paitsi se on tehokas tapaa kertoa kuulumisiaan ystävilleen ja jakaa kokemuksiaan muille.

Blogia on suomennettu verkkopäiväkirjaksi tai verkkolokikirjaksi. Päiväkirja voi olla hyvin henkilökohtainen asia kun taas lokikirja on pelkkää tapahtumien kirjausta. Olen nähnyt molempia versioita, mutta en luokittelisi omaani oikeastaan kumpaankaan. Blogi on ehdottomasti henkilökohtainen, koska ilmaisen siinä henkilökohtaisia ajatuksiani, jotka perustuvat henkilökohtaisiin kokemuksiini ja käsityksiin. En silti pidä internetiä paikkana, missä purkaisin syvimpiä henkilökohtaisia tuntemuksiani.

Blogi on mielestäni parhaimmillaan kansalaisjournalismia, mikä avaa uusia näkymiä ja vie suoraan tiedon lähteiden luokse. Kirjoittajalla pitäisi olla vastuu lukijan edessä, hän ei saisi tehdä lukijasta tirkistelijää ja hänellä pitää olla jotain sanottavaa. Myönnän, että blogeja on hyvin erilaisia ja monet niistä eivät tee kunniaa tälle ilmiölle. Toisaalta, blogit ovat vaihtoehto perinteiselle medialle ja monelle muulle viestintämuodolle.

Blogin kirjoittaja tuskin unelmoi valtavasta lukijakunnasta ja salamavalojen räiskeestä. Tutkimusten mukaan blogeja lukee tosi pieni prosentti netin käyttäjistä. Asiantuntijoiden mukaan kiinnostus on kasvamassa ja blogien lukusuosio nousussa. Siihen vaikuttaa todennäköisesti ratkaisevasti, mihin suuntaan blogien sisältö kehittyy. Suomen blogilistaan on kirjautunut noin 5000 blogia, joista suurin osa on käsittääkseni harrastus- tai tajunnanvirta- tai ihmissuhdeblogeja. Joukossa on monia työblogeja, viestintäteknologiaa käsitteleviä blogeja sekä matkapäiväkirjoja. Viimeiset ovat hyvin kirjoitettuina blogimaailman parasta antia, jos vaikka itse suunnittelee matkaa jonnekin.

Maailmalla syntyy joka sekunti monta uutta blogia ja vastaavasti monta kuolee.Mitä henkilökohtaisempi on blogi, sitä huolellisemmin on salattu kirjoittajan henkilöllisyys. Työblogissa henkilöllisyyden on oltava julkista, koska blogin kirjoittaja ottaa virallisen vastuun kirjoittamastaan. Sen verran vastuuta pitää olla tietenkin kaikilla bloginpitäjillä, ettei aiheuta muille ihmisille harmia. Blogin viehätys perustuu pitkälle siihen, että se on vapaamuotoista ja vapaaehtoista.

Simon&Simon

2006-06-10T22:34:00.000+03:00

Tänään vietin mielenkiintoisen päivä kahden sympaattisen brittiläisen herrasmiehen seurassa. Suomeen toimittajamatkalle tulleista brittitoimittajien ryhmästä kaksi päätti tulla tutustumaan Tallinnaan ja perehtymään Viron ja Suomen suhteisiin sekä virolaisten elämään EU:hun liittymisen jälkeen. Lupasin emännöidä The Daily Telegraphin (levikki n. 900 000) ja The Guardianin (levikki n. 400 000) kunnianarvoisia ulkopolitiikan toimittajia ja tehdä heidän päivästään mahdollisimman antoisan. Ajatella, että näiden kahden lehden ja niiden verkkoversioiden säännöllisiä lukijoita on suunnilleen saman verran kuin Virossa asukkaita. Onneksi sain avukseni hyviä tuttujani ja kollegoita sekä kauniin kesäsään. Vieraat vaikuttivat todella tyytyväisiltä seitsemän Tallinnassa vietetyn tunnin jälkeen.

Vierailun alkajaiseksi vein herrat tutustumaan Viron uuteen taidemuseoon, KUMU:un. Siellä meitä oli vastaanottamassa Anna Mustonen, Kumun kansainvälisen nykytaiteen kuraattori. Anna on ollut Kumun ainoa suomalainen työntekijä 1,5 vuotta. Ennen sitä hän on asunut ja opiskellut yhteensä seitsemän vuotta Lontoossa ja työskennellyt muun muassa Tate Modernissa. Kumussa ehdittiin tutustua ainoastaan klassiseen virolaisen taiteen kokoelmaan. Modernin taiteen osastolla rakennettiin parhaillaan uutta näyttelyä mutta tunnissa sinne ei olisi ehditty muutenkaan. Loppumatkan käytännössä juoksimme. Virolaisesta taiteesta teki suurimman vaikutuksen Eduard Wiiralt omintakeisella tyylillään.

Lounaalla odotti jo toimittajien virolainen kollega, Postimees -lehden (levikki n. 90 000) ulkomaantoimituksen päällikkö. Lounaalla oli suurlähetystöstä minun lisäkseni ministerineuvos. Brittitoimittajia kiinnosti erityisesti Viron energiapolitiikka ja suhteet Venäjään sekä Viron venäläisten asema. Keskustelussa oli esillä myös virolaisten suhtautuminen EU:hun, mikä on virolaistoimittajan mukaan ollut viime aikoina melko varautunutta, ainakin jos puhutaan Euroon siirtymisestä. Puhuttiin myös Suomen ja Viron tiiviistä yhteistyöstä kulttuurin alalla. Ministerineuvos Pirkko Hämäläinen oli juuri tullut avaamasta Suomen ja Viron invalidiliittojen kulttuuritapahtumaa. Samaan aikaan ulkoministeri Tuomioja on Valgassa kirjallisuusseminaarissa ja suurlähettiläs Jaakko Kalela Suomessa Pernajassa kunnioittamassa läsnäolollaan Suomen vanhimman Kabbölen virolaissiirtokunnan 100-vuotisjuhlia.

Lounaan jälkeen on terveellistä hieman liikkua ja lähdimmekin tutustumaan vanhaan kaupunkiin. En ole kovin hyvä opas, jouduin koko ajan lunttaamaan netistä printatuista materiaaleistani. Seuraavalla kerralla osaisin varmaan jo kertoa jotain ulkoakin. Matkalla suurlähetystöä katsomaan ohitimme paljon kohua aiheuttaneen pronssisotilaan patsaan. Vieraat eivät selityksistäni huolimatta oikein käsittäneet asiaa. Miten noin mitättömän näköinen patsas voi aiheuttaa sellaista kohua ja päätyä ympärivuorokautiseen poliisivartioon. Tämän asian ymmärtämiseksi tarvitaankin hyvin erilaisten näkökulmien tasavertaista tarkastelua eikä se voi aueta ulkopuoliselle muutaman lauseen selityksellä.

Suurlähetystössä herätti mielenkiintoa sen historia ja lähetystön pihan hevoskastanja. Toinen toimittajista tiesi yllättävän paljon puista ja suositteli karsimaan pienempiä oksia. Suurlähetystössä meillä oli tilaisuus seurata jalkapallon MM:n Englanti-Paraguay ottelun loppuvaihetta. Englannin voitto ottelussa saattoi osaltaan vaikuttaa päivän onnistumiseen. Lähetystövierailun jälkeen katsottiin vielä muutamia nähtävyyksiä ja istuttiin Olde Hansa -ravintolan terassilla. Herrat ottivat oluet, mutta eivät olleet kovin tyytyväisiä. Vaikka Tallinna näyttikin vieraille parhaat kasvonsa, sai olut aika kriittisen arvion. Lopulta piti näyttää vielä Tallinnan takapiha, koska jokaisella kaupungilla on sellainen. Ajelimme Kalamajassa ja Koplissa. Kalamajan puutalo-alue herätti ihastusta ja Koplissakin nähtiin mahdollisuuksia. Mikään ei voinut pilata onnistunutta päivää aurinkoisessa Tallinnassa. Näin oli tarkoituskin.

Eurovanker-elämyksiä

2006-06-05T01:18:00.000+03:00

Hieman epäonnistuneesta nimestä huolimatta Etelä-virolainen kylätapahtuma Eurovanker, suomeksi Eurovankkuri oli ehdottomasti kokemisen arvoinen. Kaikki alkoi siitä, kun eräs põlvalainen turismitilan emäntä päätti puhaltaa elämää kyläänsä ja tehdä kotiseutunsa houkuttelevaksi vieraille. Eela Jää osti Savin talon 10 vuotta sitten ja kunnosti sen turismitilaksi ja kyläkeskukseksi. Siellä on järjestetty joka kesä tapahtumia kyläläisille, kuten kivifestivaali ja puufestivaali. Eurovanker järjestettiin tänä kesänä ensimmäistä kertaa EU:n tuella ja lähetystöjen ja instituuttien avulla. Ideana on se, että joka vuosi viisi EU-maata esittelisi itsensä. Suomella oli kunnia olla ensimmäisten joukossa. Huolimatta pienestä alkukankeudesta ja muutamasta järjestelykömmähdyksestä oli tunnelma lämmin ja sää aurinkoinen. Julkisuuspuoli oli hoidettu loistavasti. Paikalla oli lukuisia toimittajia sekä Viron ja Suomen tv-kanavien kuvausryhmät, jotka seurasivat tapahtumaa koko päivän.

Suomen lisäksi tapahtumassa esittelivät itseään Latvia, Unkari, Espanja ja Belgia, minkä edustaja ei jostain syystä saapunutkaan paikalle. Espanjaa edusti kaiketi Virossa asuva, iso muusikkoperhe lapsineen ja ystävineen. Latviaa edusti Latvian lähetystön kulttuurineuvos Guntars Godins, jonka järjestämä latvialainen kuoro ehti paikalle vasta iltapäivällä. Koko alkupäivän Latviaa edustivat hän ja kylämarkkinoille myyntiin tuodut latvialaiset kanit. Naureskeltiin Guntarsin kanssa myöhemmin, että vaikka juontaja ilmoitti Guntarsin Latvian delegaation viralliseksi tulkiksi, hänellä ei ollut kanien lisäksi ketään tulkattavaa. Avajaisseremonia alkoi näyttävästi sillä kun hevosvankkuri ajoi pihalle viiden EU-maan liput liehuen. Juhlapuheiden jälkeen siirryttiin istuttamaan jokaisen maan nimissä omenapuut. Suomen puun laji oli Kata3. Järjestäjä Eela oli aivan oikeassa sanoessaan, että tällainen tilaisuus on paljon tehokkaampi tapa saada viesti perille kuin panostaminen ns. tärkeisiin ihmisiin. Maaseudulla ihmisillä on paljon vähemmän tilaisuuksia elämyksiin ja jokainen osallistuja saattaa kertoa jopa sadalle ihmiselle kokemuksistaan kun taas ns. tärkeät ihmiset kertovat tuskin kenellekään.

Paikalla oli kyläläisten lisäksi suuri joukko kauempaa tulleita nuoria ja vanhoja. Paljon oli lapsiperheitä vaikka maaseudun ongelmana pidetään Virossakin väestön ikääntymistä. Toisaalta yhä enemmän nuoria lapsiperheitä on alkanut muuttaa kaupungista maaseudulle, joko ottanut hoitaakseen suvun tilan tai ostanut edullisesti maalaistalon. Etelä-Virosta saattaa vieläkin saada maatilan Tallinnan yksiön hinnalla. Sitä paitsi Virossa välimatkat ovat lyhyitä ja monella alalla tehdään paljon etätyötä. Päivän ohjelmaa oli seuraamassa selvästi enemmän vanhempia ihmisiä mutta iltaa kohti alkoivat myös nuoremmat valua paikalle. Illalla juhlittiin muun muassa suomalaisen reippaan ja nuoren Trio Poron tahdissa (Jussi Paalanen, Taija Kuula ja Leena-Maaria Kantlin), jonka mukanaolosta voi kiittää Suomen Instituuttia ja Merjaa. Nimi oli keksitty juuri tätä tilaisuutta varten. Iltatilaisuudessa kuultiin viulu-bongo kokoonpanon esityksessä tietenkin myös Hard Rock Halleluja.

Suomi esittäytyi näkyvästi muiden maiden joukossa. Eikä vähiten sen vuoksi, että aktiiviset vapaaehtoiset, Merja Aho (SL:n lehdistöyksikön entinen harjoittelija) ja hänen tyttärensä Mari olivat valmistaneet 400 karjalanpiirakkaa ja runsaasti väinämöisen palttoonnappeja. Vatsan kautta virolaisten sydämiä yritti voittaa myös suurlähetystön kaksihenkinen iskujoukkue. Savosta kotoisin oleva Arja paistoi kotipuolen herkkuja, muurinpohjalettuja kolme tuntia putkeen. Makean annoksen sai kaiken kaikkiaan noin 200 ihmistä. Ruokaa tarjosivat muutkin isäntämaat. Lisäksi oli jokaisella maalla oma esittelypiste ja jokainen sai tunnin aikaa esitellä itseään yleisölle. Kerroin Suomesta ja suomalaisista ja haastoin yleisön muun muassa lettumaaotteluun. Vertailuun otettiin Arjan paistamat muurinpohjaletut ja virolaisten paistamat letut. Lettutesti päättyi tasapeliin. Puheen jälkeen piti tunnelmaa yllä trio Poro perisuomalaisella musiikilla ja kertoi samalla kappaleiden taustat. Kerroin myös suomalaisten urheiluhulluudesta ja ja Jussi olikin valmiina perehdyttämään kaikkia Kyykän saloihin. Suomen sydänliitto puolestaan esitteli sauvoja mutta johtuneeko esittelijöiden vaatimattomuudesta tai sauvojen ulkomuodosta, ne eivät saavuttaneet kovin suurta suosiota kyläläisten joukossa. En tiedä oliko syynä runsas ruokatarjoilu, mutta kyykkäkään ei oikein houkutellut, vaikka palkinnoksi luvattiin hienot Suomi-päivä 1.7 t-paidat.

Tapahtumassa sai vähän makua siitä, minkälaista elämä Viron maaseudulla on ja minkälaisia ihmisiä siellä asuu. Põlvamaa ja Kanepin kunta on tilastojen mukaan Viron köyhimpiä seutuja. Huolimatta köyhän paikan maineesta ovat talot ja puutarhat hyvin hoidettuja. Itse asiassa pröystäilemätön ja aito ympäristö saavat aikaan lämpimän ja kodikkaan tunteen kun tulee vauraasta, mutta usein kolkosta ja hienostelevasta Pohjois-Virosta. Etelä-Viron kumpuilevat maisemat ja pikkujärvet näyttävät satumaisilta sekä kesällä että talvella. Turismiin panostetaan kovasti ja jokainen kynnelle kykenevä tarjoaa majoituspaikkaa ja aktiviteetteja mahdollisuuksiensa ja mielikuvituksensa asettamissa rajoissa. Põlvamaalla sijaitsee myös kulttuurisesti mielenkiintoinen Setumaa, josta osa jäi sodan aikana rajan taakse Venäjän puolelle. Hyvä esimerkki paikkakunnan kehitysinnosta on Kanepin kirkon bussipysäkki, jossa on kyltti: WiFi, langaton verkkoyhteys. En valitettavasti ehtinyt kokeilla, toimiiko.

Lähetystön delegaatio, eli kaksi täysi-ikäista ja yksi alaikäinen naisihminen, majoittui idylliseen turismitaloon pienen järven rannalla. Olimme ainoita vieraita viikonloppuna ja saimme emännän kaiken huomion. Olo oli, kuin olisimme saapuneet mummon luokse. Emäntä Siina soitti huolestuneena jo matkalla ollessamme, koska olimme hieman myöhässä. Aamiaiseksi saimme höyryävää munakasta ja vastaleivottua raparperipiirakkaa. Illalla piti vielä kokeilla sauna ja nauttia kauniista auringonlaskusta. Järvimaisema oli melkein kuin Suomessa, mutta ei kuitenkaan. Talo oli kunnostettu kaksi vuotta sitten. Avarassa ja valoisassa talossa oli aito ruokokatto eikä muissakaan yksityiskohdissa ollut säästetty. Koko rakennuksessa oli käytetty mahdollisimman ympäristöystävällisiä ratkaisuja emmekä antaneet siitä johtuvien pienten epämukavuuksien häiritä itseämme.

Suomi-päivän vaiheita, osa 3

2006-05-30T16:39:00.000+03:00

Suurin työ on tehty. Nyt on jäänyt vielä viimeistelyt, mitä ei ole suinkaan vähän. Kaikki pienimmätkin yksityiskohdat on suunniteltava tarkkaan. Esimerksiksi esiintyjien kuljetukset, pukeutumistilat, ruokailut ja harjoitukset. Telttojen rakentamisaikataulut ja vieraiden majoitukset. Kahvilalle täytyy hankkia lupa käyttää laitoskeittiötä jossain lähialueen koulussa. Lista on pitkä. Melkein koko lähetystön henkilökunta on töissä sinä päivänä ja kaikille löytyy varmasti jotain hommia. Vapaaehtoisiakin tarvitaan, esim. jakamaan Suomi-tietoutta Tieto-teltassa.

Markkinointisuunnitelmat ovat onnistuneet aikataulussa. Lastentapahtuman juliste tuli painosta noin viikko sitten ja se jaettiin kaikkiin Tallinnan kouluihin ja päiväkoteihin. Paikalliselehteen ja lasten internetportaaliin saatiin ilmoitus lasten piirustuskilpailusta. Odotamme jo pikkuhiljaa virolaisilta lapsilta piirustuksia aiheesta Kuvani Suomesta. Turku, Tampere, Kotka, Suomen Instituutti ja MEK ovat huolehtineet siitä, että lasten alueella on ohjelmaa koko päivän. Lastenalueetta koordinoi MEK, joten sen verran on huolta vähemmän. MEK isännöi myös lasten alueen telttaa yhdessä SiljaLinen hylkeen kanssa.

Ulkomainokset menivät painoon viime viikolla ja ylihuomenna nähdään yhden Tallinn assa kulkevan raitiovaunun kyljessä iso Suomi-päivä mainos. Valotaulut bussipysäkeille ja isot katubannerit ilmestyvät kaupunkikuvaan parin viikon kuluttua. Kaikki tämä, että tavoitettaisiin mahdollisimman paljon paikallista väkeä. Pari viikkoa ennen tapahtumaa jaetaan Tallinnassa 120 000 talouteen Pealinn-lehti, missä on yksi sivu omistettu Suomen pj-kaudelle ja Suomi-päivälle. Television kulttuuriuutisiin tulee pieni mainospätkä ja radiohaastatteluistakin on sovittu. Hämmästyttävää, miten vähän tekstiä voi lukea ääneen 20 sekunnin aikana. Täytyy myöntää että tämä ei ole ainoa asia, minkä olen oppinut tämän prosessin aikana.

Suomi-kylän ilme alkaa pikku hiljaa hahmottua. Hyvät yhteistyökumppanimme, veljekset Tolvaset järjestävät mahtavia suomalaisia makuelämyksiä odotettavissa oleville tuhansille kiinnostuneille. He ovat antaneet suomalaisesta ruuasta haastattelun ruokalehdelle Oma Maitse, jota jaetaan myös kahvilassa. Innostusta on Rovaniemellä saakka ja Paliskuntayhdistys Lappi-promoineen on hyvin kiinnostunut liittymään joukkoon. Kaikki tämä vaatii kovasti koordinaatioita, mutta olemme valtavan iloisia kaikista ammattitaitoisista ja mahtavista yhteistyökumppaneistamme, joita ovat MEK, Suomen Instuutti, Kingent Management, Taurus Oy, Tallinnan Filharmonia, Tolvanen Oy, Tallinnan kaupunki ja suomalaiset kaupungit. Puhumattakaan sponsoreista, joiden tuki on mahdollistanut konsertit. Tähän mennessä ollaan viety yhteen sponsoreita ja ohjelman järjestäjiä seuraavasti. Tieto-Enator tuo tänne Semmarit, Valio Tapani Kansan, StoraEnso Kirkan, auki on enää How Many Sistersin kummi. Tallinnan kaupunki ja Silja Line osallistuvat lavan ja tekniikan kustannuksiin, ABB painokuluihin. Nordea mahdollistaa Viron nuorten sinfoniaorkesterin ja Altia Estonian Dream Big Bandin esiintymisen.

Kaupunkien alue on suunniteltu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jossa neljä suomalaista kaupunkia esittelevät itseään. Juuri äsken tuli puhelinsoitto, että Lahtikin olisi kiinnostunut tulemaan mukaan Suomi-kylään, josta olen siitä oikein iloinen. Valitsimme mukana olevat kaupungit sen perusteella, miten tiiviit suhteet niillä on Tallinnaan entuudestaan. Aina parempaa, kun saadaan lisää mielenkiintoista ohjelmaa. Kaupunkien lisäksi on Tieto-telttaan näillä näkymin tulossa TietoEnatorin esittelypiste, jossa mm rekrytointiohjelma kaikille kiinnostuneille; Meri-Kymi esittelypiste; Suomi-info piste, jossa on tietoa kaikesta Suomeen liittyvästä, mm työskentelystä ja opiskelusta. Lisää esittelijöitä on luvassa.

Tehtävä suoritettu

2006-05-26T15:10:00.000+03:00

Viimeisimmät käänteet Saarenmaan mummon lahjasta ovat seuraavia. Saarenmaalta saapunut ryijy haettiin Tallinnan linja-autoasemalta ja toimitettiin Suomeen yhteistyössä Viron ulkoministeriön ja Viron Helsingin suurlähetystön kanssa, diplomaattipostin mukana. Viron suurlähetystön lehdistöneuvos Kairi Leivo kävi tänään luovuttamassa sen henkilökohtaisesti Lordille.

Mummojen suosikki - Lordi

2006-05-22T17:09:00.000+03:00

Virossa ollaan aidosti innostuneita Suomen menestyksestä. Tänään soitti suurlähetystöön eräs vanhempi rouva Saarenmaalta. Hän oli nähnyt Viron aamutelevisiosta Ylen Baltian kirjeenvaihtajan Ulla-Maija Määttäsen haastattelun. Ulla-Maijalta oli kysytty, että mitä mieltä Lordista ollaan ja hän mainitsi muun muassa, että eihän se varmaan ole ihan vanhempien ihmisten makuun. Rouva Saaenmaalta oli hieman tuohtunut ja kertoi, ettei tämä ole lainkaan totta. He siellä Saarenmaalla pitävät kovasti Lordista ja juhlivat koko yön sen voittoa.

Hänellä oli suurlähetystölle pyyntö. Joukko saarenmaalaisia mummoja haluaa nimittäin lahjoittaa Lordille käsinkudotun Saarenmaan ryijyn ja he haluavat suurlähetystön apua maton perille toimittamiseksi perjantain Lordi-juhlaan. Suostuimme tähän ilomielin.

Ulla-Maija puolestaan pyysi lähettämään Saarenmaalle terveisiä ja kertomaan, ettei hän missään tapauksessa tarkoittanut Saarenmaan mummoja sanoessaan noin.

Eurovisio-villitystä

2006-05-21T12:02:00.000+03:00

En ole kovin tarkkaan seurannut Eurovision laulukilpailun etenemistä, mutta eilen siltä ei voinut välttyä. Vietin eilisen illan kansainvälisessä seurassa Balut-noppapelin merkeissä. Tallinnan ulkomaalaisia ja muutamia virolaisia oli kokoontunut suomalaisen liikemiespariskunnan kotiin viettämään mukavaa iltaa ja seuraamaan siinä ohessa myös laulukilpailuja. Alkuillasta olimme me isännän kanssa seurueessa ainoita Suomen kannattajia. Illan edetessä ja pisteidenlaskun aikaan tunnelma nousi koko ajan ja lopulta riehaantui täysin kun Suomen voitto selvisi. Britit, jotka alussa väittivät että Englannissa vain nauretaan Eurovisiolle, olivat kovimpia onnittelijoita. Kaikki evät kuitenkaan jaksaneet ymmärtää, amerikkalaiset vieraat poistuivat kiusaantuneen oloisina jo ensimmäisten pisteiden aikana. Eivät tainneet ymmärtää asian urheilullista puolta.

Virolaiset ovat erittäin aktiivisia nettikommenttien kirjoittajia ja luin tänä aamuna huvikseni yleisökommentteja, joita oli yhteensä tuhansia. Suurin osa oli pelkkää onnittelua, tähän tapaan: YEAAAAAHHH!!! SOOOOMEEEE!!! Hurrrrrrraaaaaaaaaaaaa!!!!! Fantastiline!!! Elagu Soome!!! Ülikõva!!! Super!!! Soomlaste laul oligi ainus, mis eristus "massist" (suomalaisten laulu olikin ainoa, mikä erottui massasta). Suoranaisia haukkumakommentteja oli vain muutama, esim. kas seda mörinat nimetatakse tänapäeval laulmiseks? (kutsutaanko tuota örinää laulamiseksi?). Muut keskustelijat moittivat paheksujia välittömästi kateudesta ja pikkumaisuudesta. Eräskin oli ehtinyt laittaa laulun sanat kommenttiinsa.

Kehuttiin sitä, että suomen kappale on aito ja rehellinen, eikä mitään laskelmoivaa eurovisiohömppää. Suomea kehuttiin rockin luvatuksi maaksi ja sen vuoksi pidettiin luonnollisena, että Suomen kappale on hyvä. Käytännöllisesti iloittiin myös siitä, että kun eurovisiot ovat ensi vuonna Suomessa, sinne on helppo päästä ja ulkomaiset vieraat tulevat käymään Tallinnassakin. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että 40 vuotta odotusta ja häviötä on ollut aivan liikaa ja suomalaiset ansaitsevat tämän voiton.

Suomalaiset kysyvät minulta usein, että miksi suomalaisia kutsutaan poroiksi. Olen puolestani huomannut, että nimittely on koko ajan vähenemässä. En tietenkään lukenut kaikkia tuhansia Eurovisio-jälkeisiä kommentteja, mutta kertaakaan en huomannut suomalaisista käytettävän sanaa poro. Lähentääköhän tämä eurovisiovoitto nyt suomalaisia ja virolaisia aivan uudella tavalla?

Nettikeskustelu muuttui mielenkiintoiseksi jatkuessaan pikkutunneille. Keskustelijat vertailivat kansallisuuksia ja virolaiset pohtivat suomen- ja venäjänsuhdettaan. Suomalaisten puolesta oltiin aidosti iloisia ja tyytyväisiä, ettei Venäjä voittanut. Venäläiset kommentoijat reagoivat siihen puolustaen. Teemat ulottuivat jopa talvisotaan asti, vanhat kaunat otettiin esille. Keskustelun rento ilmapiiri varmaan vaikutti asiaan ja eräskin virolainen kommentoija kertoi kunnioittavansa venäläistä kommentoijaa siitä, että tämä kirjoittaa viroksi.

Lordi esiintyy Virossa, Haapsalun kylpyläkaupungissa 15. heinäkuuta.

Tanssi- ja teatteridiplomatiaa

2006-05-16T21:57:00.000+03:00

Järjestin eilen suurlähetystössä tilaisuuden, jossa Suomen ja Viron teatteri- ja tanssialan vaikuttajat tapasivat toisensa rennossa ilmapiirissä ja miettivät mahdollisia uusia yhteistyöprojekteja ja solmivat kontakteja. Lähetystön tehtävähän on nimenomaan viedä oikeat ihmiset yhteen ja avata ovia suomalaiselle kulttuurille. Viron ja Suomen tapauksessa on yhteistyö tällä alalla, kuten monessa muussakin kulkenut aina yhdessä tekemisen kautta. Monet eilisistä vieraista tunsivat toisensa jo entuudestaan ja heille tämä oli loistava tilaisuus jatkaa ja syventää tuttavuutta. Kaikki osapuolet saivat lisäksi paljon tietoa suoraan asiatuntijalähteistä ja suomalaisilla vierailla oli hyvä tilaisuus jakaa omaa tiedotusmateriaalia.

Tallinna on helppo paikka tämäntapaisen tapaamisen järjestämiseen, koska välimatka on niin lyhyt ja Suomesta pääsee tänne suhteellisen pienellä vaivalla ja rahalla. Tosin kiireisten oman alansa vaikuttajien paikalle saaminen samaan aikaan on melkoista sovittelua. Vaivannäkö kuitenkin kannatti, koska kaikki eiliset vieraat olivat samaa mieltä juuri tämäntapaisen tilaisuuden tarpeellisuudesta. Puhumattakaan siitä, että sekä suomalaiset että virolaiset vieraat saivat tilaisuuden nähdä Suomen upeata lähetystörakennusta ja tutustua suurlähetystön henkilökuntaan. Päätettiin että tällaisten vapaamuotoisten tapaamisten, jossa kaikilla on riittävästi aikaa puhua toistensa kanssa, täytyy jatkua.

Suomesta olivat edustettuna Teatterin tiedotuskeskus, Tanssin tiedotuskeskus, Circo- uuden sirkuksen keskus, Q-teatteri ja Baltic Circle sekä Klockrike-teatteri. Virosta vastaavasti Von Krahlin teatteri, NO99-teatteri, Rakveren teatteri, White Nights tanssifestivaali, Baltoscandal teatterifestivaali, Fine5-tanssiteatteri, Uuden tanssin keskus, VAT-teatteri, Teatterikorkeakoulu ja Elokuun tanssifestivaali. Lähetystön tilat ovat pieniä, joten tällä kertaa virolainen vierasjoukko oli muualta kuin laitosteattereista. Suurta mielenkiintoa herätti uusi sirkus Suomessa ja yksi projekti siihen liittyen on jo käynnistynyt. Sirkus Aero on tulossa kesällä White Nights tanssifestivaalille, minkä järjestää Viron tunnetuin ja tunnustetuin koreografi Teet Kask. Mielenkiintoiset ideat Baltic Circle festivaalin tiimoilta alkoivat hahmottua. Puhuttiin myös VAT-teatterin Suomeen tulosta ensi vuonna. Ensi vuoden Suomi-päivätkin tulivat esille. Suunnitelmat pitää ne Länsi-Virossa ja painottaa suomanruotsalaista kulttuuria saivat kannatusta ja Klockrike-teatteri on juonessa mukana.

Tanssin alalla oltiin samaa mieltä siitä, että yhteistyötä pitäisi syventää mutta erimielisyyttä oli siitä, että kiinnostaako suomalainen tanssi virolaisia. Nyt pitääkin jo suunnitella ensi vuoden ohjelmaa, jolloin voisi järjestää suomalais-virolaisen tanssifoorumin asiantuntijoille, koska sellaiselle on selväsi tarvetta. Tällainen tapahtuma vaatii välittäjää, mikä on sopiva rooli sekä suurlähetystölle että Suomen Instituutille. Foorumin yhteydessä voisi olla myös esityksiä. Vaikkapa näin, että Suomesta tuodaan Viroon jotain, mistä Suomessa erityisesti pidetään ja päinvastoin. NO99 teatterin uuden johtajan Indrek Saaren kanssa oli puhetta siitä, että suomalaista tanssia voisi esittää myös siellä.

Teatterin ja tanssin alalla, kuten monen muunkin taidealan kohdalla tulee jossain vaiheessa keskustelua aina esille raha, tai pikemminkin sen puute. Moni hyvä idea lopahtaa rahan puutteeseen. Rahan hakeminen eri kanavista suomalais-virolaisille yhteistyöprojekteille on erityisesti Virossa suuri ongelma, koska resurssit ovat pieniä ja hakijoita paljon. Valtiolliset rahoituskanavat tukevat helpommin puhtaasti virolaisia hankkeita. Suomessakin tilanne pahenee koko ajan. Siksi on yhä korostuneempi sponsoreiden osuus taiteen rahoittamisessa. Eilen siitä puhuttaessa huomattiin, että ongelmat sponsorien hankkimisessa ovat aika samankaltaisia Suomessa ja Virossa. Suomessa ollaan vähän pidemmällä mutta Suomessa on rahaakin enemmän. Puhuttiin siitä, minkälaiset yritykset ovat valmiita tukemaan esim. nykytanssia tai teatteria. Näitä aloja tukevat ennen kaikkea innovatiiviset ja ns. älykkäälle kohderyhmälle orientoituneet yritykset. Ongelma on sekin, että nykytaiteen eri muodot ovat sisällöltään melko arvaamattomia eikä sponsori välttämättä pidä lopputuloksesta. Osaltaan asiaan vaikuttaa myös taiteilijoiden haluttomuus kompromisseihin.

Viron nokiaa etsimässä

2006-05-09T21:27:00.000+03:00

Virossa käydään jatkuvasti keskustelua Viron kuvasta ulkomailla. Mediassa valitetaan oman Tuotteen puuttumista eli sellaisen hyvän merkin tai asian, johon Viro ulkomailla aina yhdistettäisiin. Lauantain Postimees -lehdessä oli mielenkiintoinen juttu Viro myy itseään kuin sikaa säkissä. Juttu on melko kriittinen Viron valtion pyrkimyksiä kohtaan markkinoida Viroa turistikohteena. Noin 4 vuotta sitten aikaan saatu kallis, ulkomaisten asiantuntijoiden avulla toteutettu strategia ei ole tuottanut tulosta. Kirjoittajan mukaan siitä on jäänyt muistoksi vain ontto merkki Welcome to Estonia, paljon krääsää ja suuri riita. Tämän jälkeen Viron yrittäjyyden kehittämisen säätiö EAS on jatkanut työtä meikatakseen Viroa turistikohteena. Artikkelin mukaan säätiöllä kului viime vuonna 30 miljoonaa kruunua messuihin, toimittajamatkoihin ja vierailuihin.

EAS:in markkinointiyksikön johtaja toteaa, että vaikka Viron tunnetuksi tekemiseksi tehdään maailmalla paljon, niin ei ole olemassa eri toimintoja koordinoivaa elintä eikä yhteistä konseptia. Viestintätoimisto Powerhouse asiantuntija pitää tärkeänä valtion myyntiohjelmaa ja vetoaa Suomeen mallimaana. Hänen mielestään Suomessa ollaan hyvin aktiivisia oman kuvan luomisessa ja kehittämisessä ja Suomella on selkeä Tuote: joulupukki, kun taas Virossa tällaista Tuotetta ei ole tai ainakaan sitä ei osata mainostaa.

Jutussa mainitaan, että Viroa vie ulkomaille vielä Viron Instituutti ( n. 5 miljoonalla vuosittain) ja maatalousministeriö. Jostain syystä ei mainita lainkaan Viron ulkoministeriötä eikä opetusministeriötä vaikka tiedän luotettavista lähteistä, että nämäkin instituutiot ovat aika tärkeitä Viron tunnetuksi tekijöitä maailmalla. Virolla on pieneen maahan nähden kunnioitettava lähetystöverkosto ja muutamia kulttuurineuvoksia. Puhumattakaan professoreista ja taiteilijoista, jotka edustavat Viroa maailmalla parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Viron myyntivalttia on mietitty siitä lähtien, kun Viro sai takaisin itsenäisyytensä 1991. Lennart Meren suusta lähti lentoon kysymys: mikä on Viron Nokia? Nokian paikalle on tarjottu laulujuhlia ja kauniita naisia. Kauniiden naisten mainostamista pidetään ongelmallisen prostituution ja naiskaupan valossa syystäkin aika kyynisenä. Mitä tulee laulujuhliin, niin eräs virolainen tunnettu sosiologi kiinnitti huomiota siihen, että laulu ja tanssi kuuluvat barbaariseen perinteeseen eikä sivistykseen ja jos Viro haluaa antaa itsestään kuvan sivistysvaltiona, sen pitäisi välttää kehuskelua kansanmusiikkiperinteellään.

Viroa esitellään myös dynaamisena pienenä valtiona, jolla on huima talouskasvu ja kehittynyt teknologia, erityisesti viestintäteknologia. Tämä on mielestäni ainakin yksi hyvin varteenotettava myyntivaltti. Yksinomaan se, että virolaiset ovat olleet luomassa Skypea ja muita menestyneitä it-ihmeitä, antaa jo aihetta olla ylpeitä. Vieläkin suurempi saavutus Virossa on kuitenkin se, että tavalliset ihmiset maalla ja kaupungissa on saatu nopeasti innostumaan it-kehityksestä. Turistit ihmettelevät nähdessään keskellä Hiidenmaan korpea kyltin: Internet 1 km. Tällaisia on ollut Virossa jo pitkään. Pysäköintimaksun maksaminen kännykällä oli Virossa mahdollista kauan ennen Suomea ja viime paikallisvaaleissa toteutettiin ensimmäistä kertaa menestyksellä e-vaalit.

Suomi-päivän vaiheita, osa 2

2006-05-04T15:45:00.000+03:00

Suomi-päivän järjestelyissä on pieni paniikkivaihe kun vertaa aikaisempaan juttuun samasta aiheesta. Tehtävälista näyttää loputtomalta. Julisteet ja muut painotuotteet pitäisi saada painoon parin viikon sisällä eikä meillä ole vielä ihan valmista graafista ilmettä ja tekstitkin ovat keskeneräisiä. Toivoa on, koska graafikon ehdotukset ovat mainioita ja ohjelma sekä esiintyjät on vahvistettu. Mainostoimiston kanssa on kokous ensi viikolla ja silloin menevät ensimmäiset julisteet painoon. Ensi viikolla pitää sopia Suomen puheenjohtajuussivusta Tallinnan paikallislehdessä. Videomainos televisioon on tekeillä ja ulkomainostilat varattuja. Ison lavan mainos- ja promovideoesitykset konserttien tauoilla pitäisi saada järjestykseen, kunhan kaikki materiaali on kasassa.

Suomi-kylän teltoista ja ohjelmasta pitäisi saada kokonaiskuva. Jännitystä riittää, kun odotamme kaupungilta vastausta, saako Suomalainen kesäkahvila luvan toimia. Eilen oli suomalaisten kaupunkien edustajien kanssa tapaaminen, jossa edistyttiin huomattavasti Suomi-kylän kaupunkikokonaisuuden sisällön suunnittelussa, mukana siis Helsinki, Kotka, Turku ja Tampere. Kaupunkien lisäksi Suomi-kylässä on edustettuna Viron Suomi-toimijoita ja yrityksiä. Pieniäkin asioita täytyy ajatella, kuten ilmapallojen ulkoasua.

Lastenohjelmalle saatiin huippuvetäjät Virosta mutta heidän kanssaan pitää laatia mielekäs ohjelmakokonaisuus. Esiintyjät ovat tiedossa ja melkein kaikki ohjelmakohdatkin. Muumi on tulossa Naantalista, Duo pallopäät Turusta ja teatteri Mukamas Tampereelta. Varsinainen kiire on piirustuskilpailun julkistamisen kanssa, koska koulut ja päiväkodit sulkevat kohta ovensa. Piirustuskilpailun juliste on melkein valmiina ja palkinto on sponsorien kanssa sovittu – perhematka Suomeen huvipuistoon.

Esiintyjien matkat ja majoitus on järjestyksessä mutta ruokailu ja pukeutumistilat on vielä järjestettävä. Rahaa pitää vielä laskea ja päättää, tilataanko esiintymislavalle kukkalaitteet vai ei. Onneksi sopimukset suurimpien sponsorien kanssa ovat jo aika pitkällä. Nyt ei auta muuta kuin painaa kaasua!

Vapunviettoa Virossa

2006-05-02T14:28:00.000+03:00

Virossa ei juhlita samalla tavalla vappua kuin Suomessa. Vappu on lähinnä tervetullut vapaapäivä kesämökin siivoamiseksi ja senpä vuoksi Tallinnan kadut ovat melkein autioita. Muutama valkolakkinen turisti sentään muistuttaa riehakkaasta vappupäivästä suomenlahden pohjoispuolella. Opiskelijat juhlivat vappuaattoa Tartossa, teemana kesät ja noitanaamiaiset. Vappu mielletään kai vieläkin muistutukseksi neuvostoajasta.

Suurlähtystön lehdistöneuvoksella on tapana järjestää virolaisille työkontakteilleen Vapun silliaamiainen. Tapahtuma on saanut mainetta ja ihmiset osaavat jo odottaa sitä. Pari vuotta sitten haastateltiin suorana lähetyksenä radioonkin. Silliaamiaisperinteen aloitti Seppo Kuusisto, ensimmäinen lehdistöneuvos neuvostoajan jälkeen. Lehdistöneuvoksen silliaamiainen on ainoa paikka Virossa, missä saa laittaa päähän ylioppilaslakkinsa. Tosin Virossa ei ole samantapaista ylioppilaslakkia kuin Suomessa vaan jokaisella yliopistolla on omansa.

Olen lukuisten muuttojen vuoksi elämäni varrella kadottanut alkuperäisen yo-lakkini. Viimeiset 3 vuotta olen järjestänyt näitä vappujuhlia ja aina etsinyt epätoivoisena lakkia. Virosta voi löytää melkein kaikkia suomalaisia tuotteita, paitsi ylioppilaslakkeja. Viime vuonna lainasin lakin työkaverin vaimolta huolimatta siitä, että se puristi pahasti. Vapun jälkeen, käydessäni Suomessa, ostin vihdoin uuden lakin ja tänä vuonna voin laittaa päähäni taas ikioman lakin. Laitoin juhlakutsuun lakkipakon kaikille niille, joilla se on.

Ruokalistan suunnittelin kokin kanssa yhdessä. Viimeiset kaksi vuotta apunani on ollut suomalainen kokki, mutta tänä vuonna en löytänyt sellaista ja jouduin antamaan virolaiselle kokille tarkempia ohjeita. Pöydällä on enimmäkseen kalaa, mutta kokki ei suostunut kokonaan luopumaan lihasta, joten tarjolla on myös paahtopaistia. Silli a'la russe laitetaan Virossa vähän eri tavalla kuin Suomessa ja sen nimi on turkki. Ihan tavallinenkin silli maistuu eri lailla ja lohta graavataan eri mausteilla. Suomalainen kala maistuu hieman makealta, Virossa ollaan totuttu reiluun suolaan. Laiton ensimmäistä kertaa elämässäni simaa. Ohje näytti epäilyttävän yksinkertaiselta joten onnistumisesta ei ole takeita. Simasta tulikin aivan liian makeata mutta vieraille maistui.

Tanssipäivä Tallinnassa

2006-04-30T06:28:00.000+03:00

Virossa näkee usein suomalaista kulttuuria ilman kompromisseja. Vaikka yleisö on pieni, täällä esitetään usein huippuartistien huipputuotantoa. Näin nytkin, kun eilen illalla oli uuden taidemuseon lavalla Carolyn Carlsonin ja Juha-Pekka Marsalon koreografiat. Sekä lehdissä että esitysohjelmassa korostettiin Carlsonin suomalaista syntyperää. Kansainvälisesti menestynyt suomalainen on ikään kuin Vironkin ylpeys. Ehkä siinä on hieman samaa kuin urheilussa - suomalaiset pitävät peukkuja virolaisille, jos omaa kilpailijaa ei ole mukana. Mitaliseremoniassahan soitetaan sama sävelkin.

Carlsonin koreografiassa oli epiikkaa, runoutta ja symboliikkaa. Visuaalisuus oli kuin kuvitusta runolle, mikä kertoi luonnon kauneudesta ja kiertokulusta sekä pienestä ihmisestä osana tätä kaikkea. Tanssijat edustivat eri kansallisuuksia ja näyttivät upealta yhdessä. Kuuden tanssijan ryhmä oli kuin maailma moninaisuudessaan.

Juha-Pekka Marsalo käsitteli koreografiassaan ihmissuhteita ja rakkauden voimaa, mikä kehottaa rikkomaan rajoja mutta kesytetään lopulta. Esitys oli itse asiassa aika hauska. Se alkoi sillä, kun naistanssija intti kuin pikkutyttö ranskaksi, että hän rakastaa miestä ja miehen on kosketettava häntä. Kun hän lopulta sai tahtonsa läpi, hän alisti miehen sätkynukekseen. Tanssijat esittivät tämän osan todella koomisesti. Toinen osa koreografiasta siirtyi fantasiamaailmaan, jossa kuusi tanssijaa luo yhteisen dynaamisen energian, rinnakkaisen todellisuuden. Fantasiat eivät kestä ikuisesti ja lopulta sama naisääni sanoo kyllästyneenä: älä koske minua.

Molemmissa koreografioissa on suuri osa naisenergialla. Marsalan tanssissa miehet tuntuvat olevan raukkoja, joita naiset manipuloivat eri tavoilla. Carlsonin koreografiassa naiset ja miehet esittävät omaa rooliaan ja edustavat selkeästi omaa sukupuoltaan. Loistava tanssiesitys vei mukanaan omaan maailmaansa. Sali oli täynnä haltioituneita ihmisiä. Tämä oli paras mahdollinen tapa juhlia kansainvälistä tanssipäivää.

Ajattelevia elokuvia

2006-04-25T22:19:00.000+03:00

Tällä viikolla Tallinnassa näkee laadukasta suomalaista dokumenttielokuvaa melkein joka ilta. Pitkään suunniteltu Pirjo Honkasalon dokumenttielokuvien viikko alkoi maanantaina ja huipentuu torstai-iltana Melancholian 3 huonetta -dokumentin esittämiseen elokuvateatterissa Sõprus (ystävyys). Honkasalo on saanut jo etukäteen valtavasti huomiota Viron lehdistössä ja tulee saamaan lisää, koska haastatteluista on jo sovittu tv-kanavien kanssa. Sekä Eesti Ekspress että Postimees ovat julkaisseet hänestä ja hänen elokuvistaan yhteensä monta sivua tekstiä ja kuvia.

Melancholian 3 huonetta voitti viime vuonna Grand Prix Pärnun dokumenttielokuvien festivaalilla mutta sitä ei ole koskaan näytetty Tallinnassa. Elokuvan jälkeen on tilaisuus keskustella, koska ohjaaja on paikalla. Elokuva on hiljaisuudessaan sen verran tyhjentävä, että en tiedä onko edes mitään kysyttävää. Pirjo Honkasalon dokumentin melankoliassa on kolme teemaa: Kaipaus – Hengittäminen – Muistaminen. Katsottuani Melancholian 3 huonetta, oli ensimmäinen tunne ahdistus ja epätoivo. Vähän mietittyäni tulin ajatelleeksi, että tämän elokuvan melankolian kauneus piilee sen kuvauksessa ja musiikissa. Ja lapsissa, jotka ovat saaneet toisen mahdollisuuden – ainakin hengittää.

Honkasalon käsittelemä aihepiiri on muutenkin pinnalla. Tallinnan Taidehallissa avattiin pari viikkoa sitten nykytaidenäyttely Väkivalta ja propaganda. Tähän näyttelyyn sisältyy kansainvälinen kiertonäyttely emergency biennale, mikä on omistettu Tsetsenialle. Näyttelyiden yhteydessä pidetään taideseminaari taiteilijan moraalisista valinnoista liberaalin demokratian ja islamin törmäyksessä. Sen päätteeksi järjestetyn vapaamuotoisen tilaisuuden yhteydessä voivat seminaarivieraat tutustua elokuvaohjaaja Honkasalon ajatuksiin.

Torstaina onkin lähetystölle kiireinen päivä, koska silloin juhlitaan lisäksi veteraanipäivää. Veteraanipäivän kunniaksi näytämme Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan myöskin Sõprus - elokuvateatterissa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun yhdistämme veteraanipäivän viettoon kulttuuriohjelmaa. Tuntematon sotilas oli aiheen lisäksi siitä helppo valinta, että se täytti juuri pyöreitä vuosia. Lisäksi Virossa julkaistiin pari kuukautta sitten Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen versio. Sotaromaani – Sõjaromaan nousi ensimmäisinä viikkoina myyntitilastojen kärkeen. Elokuvan yhteydessä esitellään kertaalleen myös kirja. Elokuviin odotetaan Suomen-poikien lisäksi suomen kielen opettajia ja opiskelijoita.

Hyvää Maan päivää!

2006-04-22T13:44:00.000+03:00

On ilahduttavaa, että Google on ryhtynyt valveutuneeksi maailmanasioissa. Sen logo on melkein päivittäin koristeltu jollain asianmukaisella kuvituksella. Sieltä sain muistutuksen, että tänään vietetään Maan päivää - Earth day, jolloin kaikkien pitäisi viimeistään ajatella maapallomme tulevaisuutta ja kenties tehdä jotain sen hyväksi.

Monien virolaisten toimittajien joukossa vieraili myös Eesti Päevalehden toimittaja Rein Sikk Tsernobilin katastrofialueella. Hän kertoo tämän päivän lehdessä lohduttomista näkymistä siellä. Hän kirjoittaa muun muassa autiosta kummituskaupungista Pripjatsista, missä asui katastrofihetkellä 47 000 ihmistä. Katastrofin jälkeen ihmisiä haudattiin hermeettisissä sinkkiarkuissa, jotta ympäröivä maa ei saastuisi enempää. Siellä ei vieläkään kuule linnunlaulua eikä muita merkkejä elämästä, vaikka kasvit kurkottavatkin jo katukiveyksen lomasta. Katastrofin seurauksena on tähän mennessä kuollut 4000 ihmistä, ainakin saman verran odotetaan vielä kuolevan, kymmeniätuhansia on sairastunut syöpään ja 5 miljoonaa on saanut radioaktiivista säteilyä.

Virosta värvättiin siivoustöihin n. 5000 ihmistä, joiden kuntouttaminen kestää tähän päivään saakka. Vieläkin kerrotaan tarinoita, miten isät ja veljet piiloutuivat komeroihin ja vaatekaappeihin välttääkseen epämiellyttävää työkomennusta. Oli myös sellaisia, jotka lähtivät vapaaehtoisesti koska kukaan ei kertonut vaarasta. Eräskin Tsernobiliin terveytensä menettänyt mies kertoi televisiossa, että hän lähti innoissaan heti kutsun saatuaan eikä osannut epäillä mitään. Ottipa vielä aurinkoakin Pripjatsin kaupungin laitamilla.

Saman lehden pääkirjoitus pohtii, mitä ns. hyötyä on maailmalle kauheasta tapahtumasta ollut, paitsi että se edesauttoi osaltaan neuvostoliiton hajoamista. Kirjoituksessa todetaan, että se ei ole saanut ihmisiä vähentämään energiankulutusta ja ydinenergia on parhaillaan kokemassa renessanssia.

Viro kamppailee tällä hetkellä oman vakavan ympäristöongelmansa kanssa. Ohikulkeneista öljytankkereista on vuotanut suomenlahteen huomattava määrä öljyä, josta osa on päätynyt Viron rannikolle. Pahiten ovat toistaiseksi kärsineet linnut - sorsat ja joutsenet. Lopullisia tuhoja ei pystytä arvioimaan ennen lumien sulamista. Suomi on ollut auttamassa naapuriaan pahimman välttämiseksi omalla öljyntorjuntakalustollaan. Viime vuonna tuli eräästä suomalaistytöstä julkkis, kun hän aloitti ensimmäisten joukossa öljyn keräämisen ja lintujen pesemisen. Vaikka suurin osa vapaaehtoisista on paikallisia, olen pannut merkille että virolainen media huomioi kohteliaasti juuri ulkomaalaisten osallistumisen. Viro ei selvästikään halua jäädä yksin onnettomuuden kanssa.

Suomi-päivän vaiheita, osa 1

2006-04-18T23:03:00.000+03:00

Tällä hetkellä on yksikköni tärkein projekti Suomen EU-puheenjohtajuuden avajaistapahtuman järjestäminen Tallinnassa. Aion kertoa tässä blogissa säännöllisin väliajoin tämän tapahtuman järjestelyjen edistymisestä. Tilaisuus on suurin Tallinnassa järjestetty Suomi-tapahtuma sitten Viron uuden itsenäisyyden. Jokainen, joka on käynyt Tallinnassa tietää, ettei suunnitelma voi olla ihan vaatimaton koska Tallinnahan on ainakin kesäisin yhtä suurta Suomi-tapahtumaa.

Tarkoituksenamme on saada Suomelle ja EU-puheenjohtajuudelle mahdollisimman paljon positiivista huomiota Viron pääkaupungissa, jossa asuu 1/3 koko väestöstä. Suomen näkyvyyttä ei sinänsä ole mahdollista pahemmin lisätä, se olisi melkein samaa kuin yrittäisi lisätä Turun näkyvyyttä Helsingissä. Suomi on hyvin vahvasti läsnä Tallinnan katukuvassa eri tavoilla ja Suomen olemassaolo on melkein itsestäänselvyys. Tarkoituksenamme onkin korostaa Suomen asemaa tärkeänä ja läheisenä naapurivaltiona, kumppanina EU:ssa ja mukavana matkailukohteena.

1.7 pystytetään Raatihuoneen torille iso lava, jossa esiintyvät virolaiset ja suomalaiset muusikot yhdessä ja erikseen. Torin kupeessa on Suomi-kylä, jossa ovat edustettuna suomalaiset kaupungit, Viron Suomi-toimijat ja sponsoroivat yritykset. Lapset voivat muun muassa seurata nukketeatteria, musiikkiesityksiä ja tavata oikean Muumin. Suomi-kylästä ei tietenkään puutu suomalainen kesäterassi, jossa tuoksuu herkullinen loimulohi. Haasteena on houkutella paikalle mahdollisimman paljon paikallista väkeä ja siksi tapahtumaa pitää markkinoida aika näyttävästi. Parhaimmillaan tilaisuudesta kehittyy suomalaisten ja virolaisten yhteinen juhla.

Järjestelyt ovat hyvässä vauhdissa. Olemassa olevien yhteistyökumppanien osuuksista on sovittu ja tapahtuman yleisilmeen kehittely on luotettavissa käsissä. Haemme kuitenkin jatkuvasti lisää yrityksiä tukemaan tapahtumaa ja Suomi-Viro toimijoita esittelemään toimintaansa. Tuleva kulttuuripääkaupunki Tallinna on suhtautunut tapahtumaan hyvin suopeasti, antanut käyttömme kaikki alueet sekä tukenut taloudellisesti. Tapahtuman laaja markkinointi ja suuri näkyvyys ovat innostaneet yrityksiä tulemaan mukaan tapahtuman tukijoiksi.

Suurlähetystö on järjestänyt Suomi-päiviä eri puolilla Viroa jo kuusi vuotta. Päivät ovat aina osoittautuneet hyvin tarpeellisiksi erityisesti Viron ja Suomen paikkakuntien välisten suhteiden virittämisen kannalta. Järjestelykokemus on siis olemassa. Tämän tapahtuman järjestäminen on silti ainoa laatuaan oman historiani aikana enkä pysty sanomaan, että olisin täysin rauhallinen tässä vaiheessa. Itse asiassa tämän päivän kokouksessa yhteistyökumppanien kanssa tuli aiemmista järjestelyhommista tuttu tunne valtavan lumivyöryn lähestymisestä, jolloin ei auta kuin kiihdyttää vauhtia ja pysyä samalla rauhallisena. Se on ainoa keino selvitä elävänä ja toivon mukaan kunnialla.

Nettikirjakapina

2006-04-14T15:23:00.000+03:00

Kuljeskelin koko aamun kirja kädessä siinä toivossa, että saapuu se hetki kun voin ryhtyä rauhassa lukemaan. Kun hetki tuli, päädyin kuitenkin tietokoneen ääreen eli onko e-kirjoilla sittenkin tulevaisuutta? Siitä on kirjoitettu viime aikoina jonkun verran Suomen ja Viron lehdissä. Vaikka Virossa on otettu monet nykyteknologian uutuudet avoimesti vastaan, näyttää tässä asiassa olevan jonkinlainen kynnys. Kokemusta on audiokirjojen kehnosta myyntimenestyksestä. Nettikirjat koetaan marginaali-ilmiöksi, josta voi kehittyä korkeintaan yksi kustannustoiminnan haara.

Virolaiselle kustantajalle uusista asioista kuulostaa käytännöllisimmältä print-on-demand teknologia, mikä mahdollistaa pienemmät painomäärät. Kustantamiskynnys madaltuu mutta madaltuuko tasokin? Käännöskirjallisuudelle se saattaisi olla ihan hyvä asia. Esimerkiksi virolaisten käännöskirjojen ilmestyminen Suomessa jumittuu usein pieneen lukijakuntaan. Virossa suomalaisten kirjojen vironnoksia ilmestyy enemmän mutta pienet painomäärät saattaisivat lisätä niitä entisestään.

En minäkään usko nettikirjojen valtavaan menestykseen. Onhan niitä kaupiteltu jo jonkin aikaa ja niillä on jo oma käyttäjäkuntansa. Nyt markkinoille tullut megakokoelma 20 kirjasta kuulostaa epäkäytännölliseltä. En usko, että jaksaisin seurata näytön ääressä muuta kuin asiatekstiä, medioita, blogeja, sähköpostia ja muita kommunikointi-ohjelmia. Voin etsiä netistä musiikkia, mutta en jaksa kuunnella sitä pitkään koneelta. Siihen pitäisi olla eri laitteet ja kuuntelen muutenkin kotona harvoin musiikkia. Otan sen yleensä mukaan joko mp3-muodossa tai laitan levyn soimaan autossa. En ole lopettanut levykapoissa koluamista enkä levyjen ostamista.

Paperin säästäminen kaunokirjallisuuden kustannuksella ei tunnu kovin perustellulta kun katselee sitä paperimäärää, mitä kulutetaan mainoksiin, esitteisiin, lehtiin ja muihin lyhyt- tai kertakäyttöisiin painotuotteisiin. Romaaneja ostetaan kuitenkin vain silloin, kun löytyy jotain minkä haluaa säilyvän ja mitä voi lukea tai katsoa yhä uudelleen. En laittaisi samaa rahaa nettikirjaan, vaikka se säästäisi hyllytilaa. Kirjassa on muitakin ulottuvuuksia kuin sen tekstisisältö. Sitä on kiva pitää kädessä, katsoa hyllyssä ja selailla ilman silmien kirvelyä kuten koneen ääressä usein käy. Lisäksi on pelko, että entäs jos kirjani haihtuukin bittiavaruuteen. Myönnän, että todennäköisyys on kaiketi sama kuin että taloni palaisi ja kaikki kirjat sen mukana. Lukemista varten on avallisten tietokoneiden lisäksi olemassa erilliset lukulaitteet, joita on kätevä pitää mukana ja joiden akku kestää pidemmänkin lukutuokion.

Uudet sukupolvet eivät välttämättä osaa ollenkaan arvostaa kirjan fyysistä muotoa ja ovat tottuneet lukemaan kaiken koneelta. Tulevaisuuden nuoret saattavat olla todella pettyneitä saadessaan lahjaksi paperikirjan. Yritän miettiä, miltä näyttää kun jouluaattona kuusen alla ei olekaan enää paperiin käärittyjä lahjakirjoja vaan kaikki avaavat jännityksellä tietokoneensa nähdäkseen, minkä kirjan tai levyn he tänä jouluna saavat. Sen jälkeen vetäytyy jokainen, lapsesta vaariin, läppärinsä kanssa nojatuoleihin ja sohvannurkkiin, laittaa päähän kuulokkeet ja klikkaa kirjansa auki. Toivon kuitenkin, että suklaa säilyttää edelleen muotonsa ja makunsa.

Barokkia barokkia

2006-04-13T08:39:00.000+03:00

Eilen loppuivat viidennet kansainväliset cembalofestivaalit Tallinnassa. Loppugaalassa tunnelmallisessa Kadriorgin palatsissa esitettiin yhdellä ja kahdella cembalolla muun muassa Scarlattia ja Bachia. Barokkifestivaalin linkki Suomeen on suomalaisten esiintyjien lisäksi arvokas vanha herra Samuli Siponmaa. Hän on rakentanut cembaloita 15 vuotta ja maailmalla on yhteensä 9 hänen rakentamaansa soitinta. Yksi näistä soi myös eilisessä konsertissa. Tämä soitin luovutettiin juhlallisesti festivaalin johtajalle, Imbi Tarumille jo viimevuotisen festivaalin aikana.

Festivaalin järjestäjät ja soittajat ovat oman alansa fanaatikkoja. Soittimet maksavat monen auton hinnan eikä niitä edes ole riittävästi. Cembalo ei ole pelkästään soitin vaan omanlaisensa taideteos väreineen ja koristeluineen. Mestari Samuli Siponmaa onkin itse asiassa kuvanveistäjä ja taidemaalari. Hän kertoi, että hyvin soitetun musiikin kuuleminen omasta soittimesta on suuri elämys ja varsinainen palkkio tehdystä työstä.

Barokkimusiikin harrastus on Virossa aika uusi asia. Se sai alkunsa vasta uuden itsenäistymisen aikana. Aikaisemmin ei ollut soittimia eikä opetusta. Soittajat kertoivat, että he aloittivat miltei tyhjästä, etsivät nuotteja ja soittimia ulkomailta ja vaihtoivat niitä keskenään. Nyt asia on edistynyt niin pitkälle, että useimmat cembalonsoittajat ovat itse opiskelleet ulkomailla ja käyvät säännöllisesti esiintymässä maailmalla. Virossa on nykyään ainakin yksi cembalonrakentaja. Festivaalin järjestäjät ovat oman alansa fanaatikkoja. Barokkimusiikki ei ole vielä saavuttanut tarpeeksi suurta suosiota, joten yleisöä voisi olla enemmän.

Yhteistä muotoilua

2006-04-11T20:43:00.000+03:00

Työn palkitsee parhaiten se kun on ollut osallisena jossakin prosessissa, missä saadaan aikaan näkyviä tuloksia. Olemme yhdessä Design Forum Finlandin ja virolaisten yhteistyökumppaneiden kanssa järjestäneet Tallinnassa jo kaksi kertaa Fennia Prize seminaarin ja näyttelyn. Viimeisen seminaarin yhteydessä pidettiin mielenkiintoinen paneelikeskustelu suomalaisten ja virolaisten muotoilualan asiantuntijoiden välillä. Seurauksena tästä ja muutenkin hedelmällisestä ajankohdasta, jaetaan nyt Virossakin ensimmäistä kertaa teollisen muotoilun palkinto.

Muotoilun alalla tapahtuu koko ajan lähentymistä. Hyvänä esimerkkinä eilinen seminaari, minkä yhteydessä suurlähttiläs Jaakko Kalela avasi Tallinnan muotoilugalleriassa näyttelyn: 10D – eesti-soome mööblidisain. Tässäkin näkyy, miten Suomen ja Viron suhteet ovat yhä suuremmassa määrin vuorovaikutteisia, josta hyötyvät molemmat. Siitä on hyvä jatkaa.Näyttelyn lehdistötiedotteessa sanotaan:10D-näyttelyssä kahden ”puumaakunnan” Pärnumaan ja Päijät-Hämeen yritykset sekä virolaiset muotoilijat ovat yhdistäneet osaamisensa. 10D-näyttely on osoitus niistä mahdollisuuksista, joita yritysten keskinäinen työnjako eli verkostoituminen ja hyvä muotoilu tarjoavat.

10D-näyttely on rajat ylittävän yhteistyön ja hyvän muotoilun signaali.10D-näyttelyä on edeltänyt n. 2 vuotta kestänyt tuotekehitysvaihe. Siihen ovat osallistuneet virolaiset valmistavat yritykset, suomalaiset markkinoivat yritykset ja keskiössä virolaiset muotoilijat (10 + 10 + 10). Taustalla on se näkemys, että Virossa on erinomaisia muotoilijoita, varsinkin huonekalusuunnittelijoita. Pärnumaalla on runsaasti puualan yrityksiä ja alan modernia tuotantoteknologiaa. Suomeen on puolestaan mahdollista kehittää ja markkinoida tuotteita eri kuluttajasegmenteille ja erilaisiin jakelukanaviin.

Rajatonta tanssia

2006-04-09T08:44:00.000+03:00

Eilen sukelsin hetkeksi tanssin maailmaan, kun Tallinnassa oli pohjoismaisen nykytanssin festivaali, Nu Scandik. Suomea edusti koreografi Favela Vera Ortiz ja Norjaa Mia Habib. Favela on syntynyt Suomessa Argentiinan kansalaisena, koska hänen isänsä on argentiinalainen. Tyttö sai vasta kolmen ikäisenä päätöksen Suomen kansalaiseksi hyväksymisestä. Isä ei jäänyt perheen luokse eikä Favela puhu espanjaa, mutta sitäkin paremmin ruotsia, koska on saanut koulutuksensa Tukholman Danshögskolanissa. Mia Habib on puoliksi norjalainen, puoliksi israelilainen ja syntynyt Yhdysvalloissa.Kaikki tämä viritti tanssifestivaalien aikana mielenkiintoisen keskustelun taiteilijan identiteetistä. Onko väliä, edustaako maataan vai taidettaan tai syntyykö monikulttuurisuudesta taidetta?

Tanssi on rajoja ylittävä taidemuoto sekä maantieteellis-kulttuurillisesti että taiteellisesti. Mielestäni nykytanssi on yksi monipuolisempia taidemuotoja. Siinä on yhdistetty visuaalisuus, liike ja musiikki riippumatta maantieteellisistä tai kielellisistä rajoista. Tanssi ylittää nykyaikana myös taiteen rajat ja ulottuu perinteisen tanssitaiteen ulkopuolelle lähelle akrobatiaa, performanssia ja sirkusta.Favelan koreografia Alue oli yksityiskohdissaankin vaikuttava, tanssijan jokainen lihasliike oli tarkoin harkittu. Tanssija tunnusteli samalla oman ruumiinsa sisällä olevaa sekä ympäröivää tilaa ja paikansi itselleen sopivan suunnan. Hän jäi jumiin omiin liikkeisiinsä ja rajattuun, punaisin kolmioin merkittyyn alueeseen. Tämän voisi tulkita näin, että ihminen on itse omien valintojensa ja ympäröivän todellisuuden vanki. Halutessaan voi periaatteessa kääntää itsensä mihin suuntaan tahansa ja kaataa seinät (kolmiot) ympäriltään, avartaa aluettaan. Se on kuitenkin riski, koska alue rajoittuu pimeään tilaan. Voi vain aavistaa, mitä löytyy punaisten kolmioiden takaa.

Olen huomannut, että yhteistyö nykytanssin alalla on Suomen ja Viron välillä, verrattuna muihin aloihin, huomattavasti hiljaisempaa. Suomalaista tanssia näkee Virossa melko harvoin ja virolaista Suomessa vielä harvemmin. Keskusteltuani järjestäjien, koreografien ja tanssijoiden kanssa selvisi muutamia syitä tähän. Yksi syy on molempien maiden sisäänpäin kääntynyt tanssimaailma. Suurempi ero löytyy erilaisessa perinteessä ja tyylissä. Viro on suuntautunut Keskieurooppalaiseen, Suomi skandinaaviseen tanssiperinteeseen. Virolaiset ovat usein opiskelleet Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Virolainen nykytanssi on konseptuaalista, nykytaiteen kaltaista – vähän liikettä ja paljon symboliikkaa. Suomalaisessa ja skandinaavisessa nykytanssissa on enemmän liikettä, esitystä, tanssia.

Mozart ja Kökötti

2006-04-05T08:46:00.000+03:00

Eilen näin hyvin mielenkiintoista teatteria. Se oli sekoitusta melkein kaikesta. Siinä oli itkua ja naurua, filosofiaa ja yhteiskunnallista sanomaa, rakkautta ja kuolemaa. Lisäksi oli musiikkia ja tanssia, kannelta ja aariaa, alkemiaa ja lääketiedettä, itsemurhaterroristeja ja yökuningatarta, suomalaista muotoilua ja teknistä taitoa, virolaista ilmaisua ja luovuutta, venäläistä koreografiaa ja intuitiota. Kaikki tämä runsaassa tunnissa, Von Krahlin teatterissa Mozartin Taikahuilun nimen alla.

Mitä jäi mieleen? Vaikkapa punainen taitettava kapine (300 kappaletta), mikä saa näytelmässä erilaisen käyttötarkoituksen eri yhteyksissä, suomalaisen muotoilun neronleimaus - kökötti. Lavalla se saa vuoroin kännykän, verihiutaleen, istuimen, kastanjetin ja lihamurekkeen funktion - loputonta kierrätystä, mikä on yksi näytelmän pääteemoista. Kaikki näytelmässä käytetyt vaatteet ja esineet ovat uusiomateriaaleista. Kierrätys ei koske vain tavaraa, vaan taidetta, tunteita ja jopa ihmisen elämää. Kierrätyksessä on sekä Mozartin Taikahuilu että kaksi ihmistä, heidän tietoisuutensa ja ajatuksensa. He ovat ihmisen tuhoaman maapallon viimeisiä eloonjääneitä. He kuolevat ja heräävät taas yhä oudompaan, Taikahuilun alkemiseen todellisuuteen. Kuten ihmisellä tapana, eivät he voi elämänsä viimeisinä hetkinä olla syyttelemättä toisiaan. Kapteeni (Tamino) sanoo kersantille (Papageno):

Vai haluat tietää, kuka aloitti?
Kerron sinulle kuka aloitti – Pasteur säilykkeidensä kanssa
Stephenson ja Jessop rautatiensä kanssa,
Barsanti ja Daimler moottoriensa kanssa,
Kaikki vain pitääkseen tehokkaammin sotia!
Kaiken takana on sinunlaistesi aivokääpiöiden, mielikuvituksettomien, tunteettomien pölkkypäiden itsetietoinen materialismi.
Säälittävä usko kehitykseen ja kateuden kanonisointi

Näytelmässä on paljon eri merkityksiä ja tasoja. Yksi niistäon saada ihmiset miettimään toimintaansa ja sen tarkoituksia, tuntemaan myötätuntoa maapalloa kohtaan. Saada ajattelemaan, minkälainen sekasorto on ympärillämme ja edessämme. Uskommeko, että ratkaisu on joku ainutkertainen ja universaali keksintö, kuten kökötti? Keskitymmekö miettimään Mozartin kuolinsyytä samalla kun koko maapallo on räjähtämäisillään?

Mozartin musiikkia esitetään harmoniikalla ja Koistisen sähkökanteleella. Kannelta soittaa suomalainen, harmoniikkaa virolainen neito. Näyttelijät ovat kaikki virolaisia, video-, valo- ja äänitekniikka on suomalaisten vastuulla. Videolla on suuri rooli, koska dialogia käydään valkokankaalle heijastettujen puhuvien päiden, toiselle valkokankaalle heijastettujen vartaloiden ja lavalla olevien näyttelijöiden välillä. Saša Pepeljajevin nerokas koreografia ei tee näyttelijöistä kömpelöitä. Lavalla seikkailevat Taikahuilun hahmot ja valkokankaalla ovat oikeat ihmiset, vaikka yleensä on päinvastoin. Kohtausten järjestys ja henki ovat suoraan alkuperäisestä libretosta.

Skype

2006-04-03T14:32:00.000+03:00

Skypen löytäminen oli yhteensattumien summa. Valitettavaa sinänsä, että törmäsin siihen vasta runsas vuosi sitten. Olin vähän pettynyt, koska ystäväni olivat tutustunut Skypeen jo aikoja sitten eivätkä kertonut minulle mitään. Saan olla iloinen, että näin kuitenkin kävi ja saan nauttia kunnianhimoisesta, avarakatseisesta ja alituisesti uudistuvasta Skypesta. Kuten miljoonat muutkin.

Skypen (ennen sitä myös KaZaan) viro-kytkös on monelle yllätys, kuten sekin että Hotmailin suosion alullepanija on virolaisten pakolaisten poika Steve Jürvetson. Hän aloitti riskisijoittajana ja osti eräältä nuorelta hindulta yhtiön 300 000 dollarilla. Kahden vuoden kuluttua möi Jürvetson sen 4 miljoonalla dollarilla Microsoftille.Ruotsalais-virolainen työryhmä loi KaZaan suosiosta innostuneena Skypen vuonna 2003. Mukana oli neljä virolaista ohjelmoijaa, joiden mukaan suurin osa ohjelmoinnista tehtiin Virossa, Ruotsissa vain äänisovellutukset. Yrityksen perustivat kuitenkin ruotsalaiset ja heitä voi kiittää myös tuotteen markkinoinnista. Nyt Skype elää jo omaa elämäänsä mutta ruotsalais-virolaisen tiimin jäsenet ovat kaikki tosi rikkaita ja virolaiset jatkavat Virossa sijoittamista erilaisiin projekteihin. Sain tähän juttuun inspiraation virolaisesta talouslehdestä Äripäev, jossa etusivun uutisena on seuraava: Skype-pojat muovailevat uutta kultamunaa. Tyypit sijoittivat varteenotettavan summan Tartolaiseen elektroniikkafirmaan, joka tuottaa uudenlaisia sähköjohtoja.

Vielä pari vuotta sitten en olisi voinut kuvitella, että puhun kotona maapallon toiselle puolelle videopuheluita, vieläpä ilmaiseksi. On älytöntä, että ihmiset ovat vapaaehtoisesti valmiita maksamaan puhelinyhtiöille isoja summia. Skypen avulla voi säästää omaisuuden riippuen, kuinka paljon yleensä puhuu puhelimitse, erityisesti ulkomaille. Säästetyn rahan voi käyttää vaikkapa siihen, että matkustaa itse paikan päälle ja puhuu perusteellisesti kaikki asiat kerralla. Toisaalta mietityttää ihmisten kyltymätön tarve puhua, mutta se onkin jo ihan toisen jutun aihe. Siitä ehkä myöhemmin.

Globalisaation myötä puhelujen määrä tulee varmasti lisääntymään koko ajan. Ihmiset liikkuvat ja muuttavat yhä kauemmas kotimaastaan ja sukulaisistaan ja yritykset leviävät laajemmalle. Yhteydenpito kirjoittamalla on usein hankalaa, jos ei ole yhteistä kieltä tai kirjoitustaito on muuten vajavainen. Suullisesti pystyy huonommallakin kielitaidolla saamaan asiansa ymmäretyksi. Nettipuheluita on moitittu epäturvalliseksi mutta Skype itse väittää, että se kryptaa kaikki soitot ja pikaviestit päästä päähän, mikä antaa parhaan tietosuojan. Sitä paitsi, tässä informaatiotulvassa haluaisin nähdä ihmisen, joka viitsisi kuunnella minun lörpötystäni. Erityisesti suomeksi tai viroksi - nämä kielet ovat varmaan monien ulkomaalaisten mielestä jo valmiiksi kryptattuja.