Amanda ihmemaassa

Tämä viikko on ollut varsin vilkas teatteriviikko. Ehdin nähdä toisenkin suomalaisen näytelmän, mikä erosi suuresti edellisestä mutta vaikutti yhtä lailla. Se oli erottajalla sijaitsevan suomenruotsalaisen Klockriketeaternin aivan uusi produktio En klänning av snö eli Lumileninki. Esitys on poikkitaiteellinen kokonaisuus, jossa ovat mukana loistavat taiteilijat. Näytelmä perustuu Tua Forsströmin runoihin ja Outi Heiskasen taiteeseen, musiikin on kirjoittanut Markku Luuppala ja koreografiasta vastaa Tiina Lindfors. Tämä näytelmä ei liity suoranaisesti Viroon, mutta se on tulossa tämän kesän Suomi-päiville Haapsaluun, jotka keskittyvät suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Lisäksi näytelmä esitetään 14.6 Kumussa, johon se sopii kuin tilauksesta koska kertoo tapahtumista valtion taidemuseossa.

Martina Roos esittää henkeäsalpaavat tulkinnat runoista lauluina ja ammattitaitoinen suomenruotsalainen näyttelijäkaarti auttaa viemään tarinaa eteenpäin vaikka tarinasta ei tässä tapauksesta oikein voi puhua. Näytelmä on pikemminkin nippu ajatuksia ja tunnelmia. Sitä ei voi lähestyä kuin kertomusta vaan kuin taideteosta tai runoa, mikä avaa oven jokaisen omalle mielikuvitukselle. Siinä on jotain hyvin tuttua mutta samalla mystistä. Minulla oli monta mutkikasta ajatusta, kun aloin miettimään näkemääni ja kuulemaani syvemmin. Sitä ei kuitenkaan ole pakko tehdä, koska näytelmää on mahdollista katsoa vain seuraamalla lavalla tapahtuvaa, nauraen tai eläytyen kauniiseen musiikkiin. Hauskuus syntyy taidemuseon syntymäpäiväjärjestelyistä, kun käymään odotetaan kulttuurilautakuntaa. Siinä on parodiaa ja farssia, hauskaa dialogia ja groteskeja hahmoja.

Kun kerran kirjoitan blogia, enkä virallista teatteriarvostelua niin voin päästää mielikuvitukseni valloilleen. Näytelmää voi tulkita hyvin monella tavalla ja leikittelinkin kääntämällä esityksen saduksi. Saduissa kietoutuu usein yhteen monta motiivia, kuten tässäkin. Päähenkilö Amanda Ask edustaa selvästi kaunista ja hyvää prinsessaa, joka joutuu kohtaamaan pahan noidan tai ilkeän äitipuolen, jota edustaa museojohtaja. Amanda on vuoroin Lumikki, joka eksytetään metsään tai Tuhkimo, joka kelpaa ympäristölle vain pyntättynä ja koristeltuna. Tanssija on vuoroin metsästäjä, joka antaa Amandan pyynnöstä armon oliolle tai hyvä haltija, joka auttaa Amandaa koristautumaan juhlia varten.

Amanda on kuin Liisa ihmemaassa, joka kohtaa mitä ihmeellisimpiä tyyppejä matkallaan, eläviä ja elottomia. Ensin hän tapaa hyväntahtoisen liihottelevan hahmon, joka johdattaa hänet oikeille poluille. Sen jälkeen ilmestyy jäkättäjä, joka jätetään omaan arvoonsa - Liisaa siteeraten: "Siinä ei nyt ollut mitään ihmeellistä eikä mahdottoman merkillistä ollut sekään että kani koko ajan höpisi itsekseen." Amandan tielle osuu vielä hyväntahtoisia haltijoita mutta myös pöyhkeitä ja tylyjä, groteskeja hahmoja. Amandan ihailema olio – varelse, eli Outi Heiskasen installaatio keskellä lavaa, on kuin yksi Liisan oudoista eläinystävistä. Esitys kietoutuu yhtä lailla tämän toisen päähenkilön, tai oikeastaan elottoman ja nimettömän pääolion ympärille. Vieraat ihastuvat siihen mutta museojohtaja haluaa sen ulos kokonaan. Ulkonäöltään se on kuin taruolento, hiisi tai peikko, joka on jähmettynyt paikoilleen uudessa urbaanissa ympäristössä. Amandan mukaan sillä on myös nimi: Jag vet att du är nånstans ganska nära här och i mörkret glänser.

Kun perehtyy runojen teksteihin, niin on kuitenkin selvää että näytelmä kertoo pohjimmiltaan yksinäisyydestä ja etsimisestä, ohikulkemisesta ja eksymisestä.
Men om du är ensam är jag ensam
Mänskor kommer och går och har olika kläder
Talar en massa språk och frågar och tycker om olika saker
Tappar bort sig och vänder och går tillbaka
Döljer för pilgrim trött solen sitt sken

Olen taipuvainen ajattelemaan, että kirjailijat eivät laita avainhenkilöille nimiä satunnaisesti vaan taustalla on usein jotain symboliikkaa. Tämä näytelmän päähenkilö on museovartija, jonka nimi on Amanda Ask. Sen voi tulkita näin, että kun Amanda tarkoittaa latinalaiselta alkuperältään rakastettavaa naista, niin ask voi olla joko rasia, kun kerran näytelmä on ruotsinkielinen tai se voi sisältää kysymyksen tai miksei molempia. Juuri sellaisesta tyypistä tässä on kyse - Amanda on vetäytynyt omaan maailmaansa kuin rasiaan ja hän kyseenalaistaa monia asioita ympärillään. Hänestä huokuu viattomuutta, iloa ja inhimillisyyttä mikä korostuu heijastuessaan ympäröivän todellisuuden teennäisyyteen ja pinnallisuuteen. Lopulta Amanda nukahtaa taideteokseen yhtä viattomasti kuin Prinsessa Ruusunen, yllään valkoinen leninki – lumileninki.