Puhdistus Willensaunassa
Kävin maanantaina Helsingissä katsomassa kansallisteatterin Willensaunassa ennakkonäytöksen Sofi Oksasen näytelmästä Puhdistus. Tarina sijoittuu osittain Viron kyyditysten aikaan, eli 40- ja 50-luvulle ja osittain 90-luvun alkuun. Näytelmässä historia ja ihmisten kohtalot kietoutuvat yhteen julmalla ja raadollisella tavalla. Siinä kerrotaan ihmisten vaikeista valinnoista, johon on lukemattomia eri motiiveja. Vaikka aihe on läpikotaisin synkkä, niin minusta näytelmä kertoo myös ihmisen pyrkimyksestä hyvään ja puhtaaseen, vaikka maailma ympärillä on julma ja paha.
Tapasin ennakkonäytöksessä Imbi Pajun, joka on hiljattain tehnyt dokumenttielokuvan ja kirjoittanut kirjan samasta aiheesta eli virolaisten naisten kohtalosta ja kärsimyksistä kyyditysten aikana. Imbi pohdiskeli väliajalla sitä, että kun hän tarkastelee historiaa uhrin näkökulmasta, niin Sofin näytelmässä katsotaan tilannetta toiselta puolelta - voittajan, myötäilijän ja rikollisen asemasta. Imbi oli aivan oikeassa mutta näytelmän loppua kohti kävi yhä enemmän selväksi, että voittajat olivat itsekin eräänlaisia uhreja - ainakin naiset. Miehet taas olivat pikemminkin idealismissaan naiiveja idiootteja – sekä voittajat että uhrit, joita edustivat mallikommunisti Martin ja metsäveli Hans. Lisäksi oli täysin turmeltuneita yksilöitä, joiden prototyyppejä löytyy yhtä hyvin kyyditysten ajalta kuin nykypäivänä.
Olen erityisen kiitollinen Sofille ja Imbille siitä, että he ovat ottaneet esille kipeän aiheen tavalla, johon tiedemiehet ja tutkijat eivät ole pystyneet. He ovat välittäneet suomalaisille tämän vaietun ja tavallaan väheksytyn osan Viron historiasta. Ehkä tätä kautta Suomessa ymmärretään paremmin, miksi virolaiset käyttäytyvät tietyissä tilanteissa eri lailla kuin suomalaiset. Virolaiset naiset ovat olleet sankareita, pelastaneet perheitään henkensä uhalla. Silti he ovat joutuneet kärsimään itse enemmän ja huomattavasti pidempään kuin miehet. He ovat tunteneet häpeää, mikä kantautuu sukupolvesta toiseen. Silloin kun heidät vietiin Siperiaan, he häpesivät kokemaansa, häväistystä, alistusta ja nöyryytystä. Silloin kun he jäivät, he tunsivat syyllisyyttä siitä että jäivät ja joutuivat alistumaan. Heidän kärsimyksensä, häpeänsä ja syyllisyytensä meni niin syvälle, että se kantautui heidän tyttäriinsä ja jopa tyttärentyttäriinsä.
Näytelmässä nuori Alide oli tavallaan myynyt itsensä suostuessaan mallikommunistin vaimoksi. Hänen motiivinsa olivat sekä itsekkäitä että epäitsekkäitä (niin paljon kuin rakkaus voi olla epäitsekästä) eli toisaalta häpeä ja itsesuojelu, toisaalta rakkaus kyyditetyn siskonsa puolisoa, metsäveljeä Hansia kohtaan. Nuori Zara oli myynyt itsensä paremman elämän toivossa. Molemmat joutuivat umpikujaan, hyväksikäytetyiksi ja rikollisiksi vasten tahtoaan, olosuhteiden pakosta. Heidän kohtalonsa eivät ole valitettavasti ainutkertaisia eikä virolaisen naisen aina ole tarvinnut edes kokea mitään noin radikaalia, tunteakseen kantavansa syyttömänä häpeää ja syyllisyyttä. Neuvostoaika jätti pahimmat jälkensä naisiin, joiden uurastuksen ja velvollisuudentunnon varaan sen talous rakentui. Palkinnoksi tästä kaikesta jäi uupumus, pilattu terveys ja alemmuudentunne länsimaisiin sisareihinsa nähden.
Tämä näytelmä kosketti minua erityisesti, koska juureni ovat Virossa ja olin katsomassa näytelmää äitini kanssa. Hän tunnisti kaikki tilanteet, koska oli elänyt lapsena juuri samanlaisessa paikassa kuin näytelmän Alide. Kuulin äidiltäni sellaista, mitä hän ei ole koskaan aikaisemmin kertonut. Hän itse on liian nuori muistamaan mitään, mutta hän on kuullut tarinoita veljiltään ja vanhemmiltaan. Vaikkapa siitä, miten raskaana oleva isoäitini varjeli siskoaan, vaikka kivääri osoitti suoraan vatsaan tai miten hän piilotti isoisäni lantakasaan. Isovanhempani saivat jäädä, vaikka kaikki eläimet ja omaisuus vietiin. Syynä oli luultavasti isoäitini loistava supliikki ja pontikankeittotaito, mikä pehmensi noutajien mielet ja kielet.
Isovanhempieni lisäksi kylään jäi kukkulan tilalla asustava yksinäinen Liine, joka oli ilmiantanut veljensä. Kukaan ei tosin tiedä, mikä oli perimmäinen syy tähän tekoon. Oliko se pelko henkensä menettämisestä vai taloudellisen hyödyn tavoittelua, ehkä hän toivoi saavansa tilan itsellensä. Kukaan meistä ei voi tietää, miten itse olisimme sellaisessa tilanteessa käyttäytyneet. Siksi ei saisi tuomita ketään suoralta kädeltä mutta on melkein mahdotonta olla kertomatta vääryydestä. On oikeastaan järkyttävää, miten lähellä tämä kaikki on ollut ja on vieläkin. Se elää ihmisissä unohdettuina tarinoina ja kävelee vastaan päivittäin.
Näytelmä oli hyvin mukaansatempaava ja kohtaukset vaihtuivat sujuvasti kuin elokuvissa. Saatoin hyvin kuvitella, minkälainen elokuva siitä tulisi. Lavastus oli pelkistetty mutta hyvin toimiva, täynnä nokkelia yksityiskohtia. Ainoa, mikä minua häiritsi, oli liiallinen tyylikkyys pukeutumisessa. Mallikommunisti Martin oli puettu maulla ja sävy-sävyyn mutta ei kovin uskottavasti. Hans oli aivan liian intellektuellin ja siistin näköinen mieheksi, joka asuu enimmäkseen kellarissa. Sen sijaan roistojen asut olivat hyviä ja Alide oli äärimmäisen uskottava. Kiinnitin huomioni hänen jalkoihinsa – virolaiset mummot pukeutuvat vieläkin kerroksittain, puuvillaverkkarit sukkiin tungettuna, jalassa tossut tai kalossit.
Tapasin ennakkonäytöksessä Imbi Pajun, joka on hiljattain tehnyt dokumenttielokuvan ja kirjoittanut kirjan samasta aiheesta eli virolaisten naisten kohtalosta ja kärsimyksistä kyyditysten aikana. Imbi pohdiskeli väliajalla sitä, että kun hän tarkastelee historiaa uhrin näkökulmasta, niin Sofin näytelmässä katsotaan tilannetta toiselta puolelta - voittajan, myötäilijän ja rikollisen asemasta. Imbi oli aivan oikeassa mutta näytelmän loppua kohti kävi yhä enemmän selväksi, että voittajat olivat itsekin eräänlaisia uhreja - ainakin naiset. Miehet taas olivat pikemminkin idealismissaan naiiveja idiootteja – sekä voittajat että uhrit, joita edustivat mallikommunisti Martin ja metsäveli Hans. Lisäksi oli täysin turmeltuneita yksilöitä, joiden prototyyppejä löytyy yhtä hyvin kyyditysten ajalta kuin nykypäivänä.
Olen erityisen kiitollinen Sofille ja Imbille siitä, että he ovat ottaneet esille kipeän aiheen tavalla, johon tiedemiehet ja tutkijat eivät ole pystyneet. He ovat välittäneet suomalaisille tämän vaietun ja tavallaan väheksytyn osan Viron historiasta. Ehkä tätä kautta Suomessa ymmärretään paremmin, miksi virolaiset käyttäytyvät tietyissä tilanteissa eri lailla kuin suomalaiset. Virolaiset naiset ovat olleet sankareita, pelastaneet perheitään henkensä uhalla. Silti he ovat joutuneet kärsimään itse enemmän ja huomattavasti pidempään kuin miehet. He ovat tunteneet häpeää, mikä kantautuu sukupolvesta toiseen. Silloin kun heidät vietiin Siperiaan, he häpesivät kokemaansa, häväistystä, alistusta ja nöyryytystä. Silloin kun he jäivät, he tunsivat syyllisyyttä siitä että jäivät ja joutuivat alistumaan. Heidän kärsimyksensä, häpeänsä ja syyllisyytensä meni niin syvälle, että se kantautui heidän tyttäriinsä ja jopa tyttärentyttäriinsä.
Näytelmässä nuori Alide oli tavallaan myynyt itsensä suostuessaan mallikommunistin vaimoksi. Hänen motiivinsa olivat sekä itsekkäitä että epäitsekkäitä (niin paljon kuin rakkaus voi olla epäitsekästä) eli toisaalta häpeä ja itsesuojelu, toisaalta rakkaus kyyditetyn siskonsa puolisoa, metsäveljeä Hansia kohtaan. Nuori Zara oli myynyt itsensä paremman elämän toivossa. Molemmat joutuivat umpikujaan, hyväksikäytetyiksi ja rikollisiksi vasten tahtoaan, olosuhteiden pakosta. Heidän kohtalonsa eivät ole valitettavasti ainutkertaisia eikä virolaisen naisen aina ole tarvinnut edes kokea mitään noin radikaalia, tunteakseen kantavansa syyttömänä häpeää ja syyllisyyttä. Neuvostoaika jätti pahimmat jälkensä naisiin, joiden uurastuksen ja velvollisuudentunnon varaan sen talous rakentui. Palkinnoksi tästä kaikesta jäi uupumus, pilattu terveys ja alemmuudentunne länsimaisiin sisareihinsa nähden.
Tämä näytelmä kosketti minua erityisesti, koska juureni ovat Virossa ja olin katsomassa näytelmää äitini kanssa. Hän tunnisti kaikki tilanteet, koska oli elänyt lapsena juuri samanlaisessa paikassa kuin näytelmän Alide. Kuulin äidiltäni sellaista, mitä hän ei ole koskaan aikaisemmin kertonut. Hän itse on liian nuori muistamaan mitään, mutta hän on kuullut tarinoita veljiltään ja vanhemmiltaan. Vaikkapa siitä, miten raskaana oleva isoäitini varjeli siskoaan, vaikka kivääri osoitti suoraan vatsaan tai miten hän piilotti isoisäni lantakasaan. Isovanhempani saivat jäädä, vaikka kaikki eläimet ja omaisuus vietiin. Syynä oli luultavasti isoäitini loistava supliikki ja pontikankeittotaito, mikä pehmensi noutajien mielet ja kielet.
Isovanhempieni lisäksi kylään jäi kukkulan tilalla asustava yksinäinen Liine, joka oli ilmiantanut veljensä. Kukaan ei tosin tiedä, mikä oli perimmäinen syy tähän tekoon. Oliko se pelko henkensä menettämisestä vai taloudellisen hyödyn tavoittelua, ehkä hän toivoi saavansa tilan itsellensä. Kukaan meistä ei voi tietää, miten itse olisimme sellaisessa tilanteessa käyttäytyneet. Siksi ei saisi tuomita ketään suoralta kädeltä mutta on melkein mahdotonta olla kertomatta vääryydestä. On oikeastaan järkyttävää, miten lähellä tämä kaikki on ollut ja on vieläkin. Se elää ihmisissä unohdettuina tarinoina ja kävelee vastaan päivittäin.
Näytelmä oli hyvin mukaansatempaava ja kohtaukset vaihtuivat sujuvasti kuin elokuvissa. Saatoin hyvin kuvitella, minkälainen elokuva siitä tulisi. Lavastus oli pelkistetty mutta hyvin toimiva, täynnä nokkelia yksityiskohtia. Ainoa, mikä minua häiritsi, oli liiallinen tyylikkyys pukeutumisessa. Mallikommunisti Martin oli puettu maulla ja sävy-sävyyn mutta ei kovin uskottavasti. Hans oli aivan liian intellektuellin ja siistin näköinen mieheksi, joka asuu enimmäkseen kellarissa. Sen sijaan roistojen asut olivat hyviä ja Alide oli äärimmäisen uskottava. Kiinnitin huomioni hänen jalkoihinsa – virolaiset mummot pukeutuvat vieläkin kerroksittain, puuvillaverkkarit sukkiin tungettuna, jalassa tossut tai kalossit.
posted by Ilmi Villacís at 9:55 AM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home