Onnittelut 10-vuotiaalle!

Taas kerran on saatu päätökseen Viron suurin elokuvafestivaali Pöff (pimeiden öiden elokuvafestivaali), tänä vuonna jo kymmenettä kertaa. Päättäjäistilaisuudet olivat pitkiä ja perusteellisia. Päättäjäisseremonia vastakunnostetussa venäläisessä teatterissa kesti miltei 4 tuntia, minkä loppuvaiheessa esitettiin Kaurismäen elokuva Laitakaupungin valot. Tosin osa avajaisseremoniassa osallistuneista luovutti väliajalla ja siirtyi St.Peterburg hotelliin loppuvastaanotolle. Sinänsä ymmärettävää koska silloin kun ihminen asetetaan vaikean valinnan eteen hengen tai ruumiinravinnon välillä, voittaa usein se viimeinen. Onhan sekin mahdollista, että osa on jo nähnyt elokuvan entuudestaan ja sitä on mahdollista katsoa vastaisuudessakin Viron elokuvateattereissa.

Päätösvastaanotto nimettiin pohjoismaiseksi vastaanotoksi, koska sitä olimme isännöimässä ja emännöimässä me, pohjoismaiset lähetystöt yhdessä Pöffin järjestelytoimikunnan kanssa. Ensi vuonna on festivaalin suojelija Norjan suurlähettiläs, joka piti päätösseremoniassa puheen kaikkien pohjoismaiden puolesta. Hän sai symbolisen pöff-valon tämän vuoden suojelijalta, Kanadan suurlähettiläältä. Festivaalilla esitettiin tällä kertaa erityisen runsaasti pohjoismaisia elokuvia.

Suomalaiset elokuvat saivat hyvin huomiota. Samuli Edelmann sai roolistaan Riisutussa miehessä parhaan miesnäyttelijän palkinnon festivaalin yhteydessä järjestetyssä kansainvälisessä EurAasia kilpailussa ja Aki Kaurismäki palkittiin elämäntyöstä. Siinä oli oma symbolinen merkityksensä, esitettiinhän hänen trilogiansa ensimmäinen osa Kauas pilvet karkaavat 10 vuotta sitten ensimmäisellä Pöffillä. Laitakaupungin valoja edusti Maria Järvenhelmi. Kaurismäki ei itse ollut nyt paikalla, vaikka muuten Suomi oli todella hyvin edustettuna tärkeimmillä tämän hetken nuoremman polven ohjaajilla.

Erityisesti Aku Louhimies on Virossa suosiossa. Hänen elokuvistaan pitävät kaikki elokuva-ammattilaisista rivikatsojiin. Olin tiistaina katsomassa hänen viimeisintään Riisuttu mies enkä ollut ainoa joka piti siitä. 600-päinen sali oli täynnä elokuvatietoista festivaaliyleisöä ja myötäeläminen oli käsin kosketeltavaa. Esityksen loputtua vieressäni istuvat tytöt puhuivat keskenään: kyllä ne suomalaiset osaavat! Erotin narikkaan siirtyvän ihmismassan muminoista pelkkiä kehuvia kommentteja. Se tuntui hyvältä. Virolaiset itse myöntävät, että heillä ei ole samanlaista hyvän viihde-elokuvan traditiota.

Pöffin anti ei rajoitu vain elokuviin. Tuntuu, että elokuviakin tärkeämpi on festivaalin sosiaalinen ulottuvuus. Elokuvantekijät ja muut kulttuuriihmiset tapaavat toisensa rennossa ilmapiirissä ja siinä sivussa laitetaan alulle uusia projekteja. Suurlähetystöjen kulttuurivastaaville festivaali on melkoinen työkenttä. Koko vuoden aikana on tuskin toista suhdetoiminnan kannalta yhtä antoisaa tapahtumaa. Uusien tuttavuuksien lisäksi tapasin festivaalin aikana vanhoja koulukavereita Suomesta, joista on tullut menestyneitä ohjaajia ja näyttelijöitä. Loppuvastaanoton tunnelma oli korkealla katossa huolimatta ruuhkasta (tai ehkä juuri sen vuoksi) ja siitä että aina ei löytynyt haarukkaa, lasia eikä lautastakaan.