Kekkosen vesihiihto

10. maaliskuuta järjestettiin jo 15. kertaa Kekkosen hiihto kuuluisalla Kekkosen ladulla Etelä-Virossa. Suurlähetystön joukkue oli eiliseen mennessä kutistunut kasaan lähes samalla lailla kuin lumipeite kaikkialla Virossa. Käärikulla oli tilanne sen verran hyvä, että lumi peitti juuri ja juuri hiihtoladun. Suomi oli edustettuna suurlähettilään ja minun voimin vaikka haastetta riitti, ottaen huomioon Sapporon 8 mitalin aiheuttamat paineet. Mitään vahinkoa ei silti syntynyt, koska kilpailut peruutettiin hankalan lumitilanteen vuoksi ja hiihto järjestettiin vapaamuotoisena niille n.150:lle sinnikkäälle, jotka olivat ilmestyneet Käärikulle uhmaamaan sohjoista hiihtokeliä. Vertailun vuoksi toissavuonna oli osallistujia 600. Tosin silloin tähditti hiihtoa itse kultamitalisti Andrus Veerpalu.

Veerpalusta puolestaan muistui mieleen vuoden 2005 alkusyksystä järjestetty Kekkosen juoksu/sauvakävely samalla radalla. Silloin osallistuin kilpaan juoksijana ja saavuin maaliin muutama metri ennen Veerpalua. Totuuden nimissä täytyy kertoa, että minä juoksin melkein henkihieverissä ne 14 kilometriä mutta Andrus käveli. Silloinkin oli paikalla suurlähettiläs, joka sekä silloin että nyt hoiti hiihdon lisäksi edustustehtäviä ja piti ennen lähtölaukausta hengennostatuspuheen.

Asennoiduin alun perin rohkeasti ja lähdin matkaan suurin odotuksin mielessäni ne 8 Sapporon mitalia. Kohta kuitenkin selvisi, että huippuvireestä huolimatta suksissani oli huono voitelu, latu oli äärimmäisen liukas ja ilma aivan liian lämmintä. Ei ihme, että lapsetkin huitoivat iloisesti ohitseni, puhumattakaan reippaasta suurlähettiläästä, joka luisteli tyylikkäästi puiden lomaan jo ensimmäisillä metreillä. En antanut sen masentaa itseäni ja päätin vain jatkaa vaikka olin kuullut varoituksia siitä, miten ensimmäiset 7 km on pelkkää ylämäkeä. Mutta eihän ylämäki voi koskaan olla pahasta, sen sijaan alamäkeä kannattaa pelätä. Erityisesti siitä lähtien kun kouluaikoina Kuopiossa venähdin nilkkani laskussa ja jouduin kävelemään kotiin kainalosauvoilla.

Kolmen kilometrin nousun jälkeen, kun tosiliukkaat sukseni vetivät minua enemmän taakse kuin eteenpäin, aloin katua koko edesottamusta. Harkitsin, että soitan auton hakemaan minut mutta rohkaisin mieleni ja jatkoin. Ilokseni huomasin, että olikin tulossa pitkä alamäki mikä siinä vaiheessa tuntui jo helpotukselta, mitä tahansa paitsi ylämäkeä. Onni oli lyhyt ja ylämäki vaan jatkui ja jatkui kunnes saavuin täysin uupuneena 7 km lepopaikalle. Sieltä kuulemma alkaa radan helpompi osuus. Suurlähettiläs oli ohittanut sen paikan jo puoli tuntia sitten ja minun oli istuttava suksineni auton kyytiin päästääkseni maaliin suurin piirtein samaan aikaan. Maalissa tarjottu lämmin keitto oli epäilemättä koko urheilukokemukseni nautinnollisin hetki.

Päivä jatkui vielä Kekkosen saunassa, missä Eestiläis-suomalaisen liikemiesyhdistyksen (Esly) jäsenet lämmittelivät jäätyneitä varpaitaan. He olivat tulleet bussilla osallistumaan Kekkosen hiihtoon pilkkimällä, mutta järvenpinta ei ollut sen kuivempaa kuin hiihtolatukaan. Saalis oli 12 pikku särkeä ja ahventa, tunnelma oli korkealla ja sauna mainio. Kekkosen sauna rakennettiin niin ikään Kekkosen vierailua varten, myöhemmin se restauroitiin Eslyn toimesta. Sauna paloi pari vuotta ja jouduttiin rakentamaan uudestaan. Porukka siis viihtyi ansaitusti. Neljän maissa hyvästelimme Eslyläiset ja lähdimme ajamaan takaisin Tallinnaan. Väsyneinä mutta tyytyväisinä, kuten tässä kohti on tapana sanoa.