Eurovanker-elämyksiä

Hieman epäonnistuneesta nimestä huolimatta Etelä-virolainen kylätapahtuma Eurovanker, suomeksi Eurovankkuri oli ehdottomasti kokemisen arvoinen. Kaikki alkoi siitä, kun eräs põlvalainen turismitilan emäntä päätti puhaltaa elämää kyläänsä ja tehdä kotiseutunsa houkuttelevaksi vieraille. Eela Jää osti Savin talon 10 vuotta sitten ja kunnosti sen turismitilaksi ja kyläkeskukseksi. Siellä on järjestetty joka kesä tapahtumia kyläläisille, kuten kivifestivaali ja puufestivaali. Eurovanker järjestettiin tänä kesänä ensimmäistä kertaa EU:n tuella ja lähetystöjen ja instituuttien avulla. Ideana on se, että joka vuosi viisi EU-maata esittelisi itsensä. Suomella oli kunnia olla ensimmäisten joukossa. Huolimatta pienestä alkukankeudesta ja muutamasta järjestelykömmähdyksestä oli tunnelma lämmin ja sää aurinkoinen. Julkisuuspuoli oli hoidettu loistavasti. Paikalla oli lukuisia toimittajia sekä Viron ja Suomen tv-kanavien kuvausryhmät, jotka seurasivat tapahtumaa koko päivän.

Suomen lisäksi tapahtumassa esittelivät itseään Latvia, Unkari, Espanja ja Belgia, minkä edustaja ei jostain syystä saapunutkaan paikalle. Espanjaa edusti kaiketi Virossa asuva, iso muusikkoperhe lapsineen ja ystävineen. Latviaa edusti Latvian lähetystön kulttuurineuvos Guntars Godins, jonka järjestämä latvialainen kuoro ehti paikalle vasta iltapäivällä. Koko alkupäivän Latviaa edustivat hän ja kylämarkkinoille myyntiin tuodut latvialaiset kanit. Naureskeltiin Guntarsin kanssa myöhemmin, että vaikka juontaja ilmoitti Guntarsin Latvian delegaation viralliseksi tulkiksi, hänellä ei ollut kanien lisäksi ketään tulkattavaa. Avajaisseremonia alkoi näyttävästi sillä kun hevosvankkuri ajoi pihalle viiden EU-maan liput liehuen. Juhlapuheiden jälkeen siirryttiin istuttamaan jokaisen maan nimissä omenapuut. Suomen puun laji oli Kata3. Järjestäjä Eela oli aivan oikeassa sanoessaan, että tällainen tilaisuus on paljon tehokkaampi tapa saada viesti perille kuin panostaminen ns. tärkeisiin ihmisiin. Maaseudulla ihmisillä on paljon vähemmän tilaisuuksia elämyksiin ja jokainen osallistuja saattaa kertoa jopa sadalle ihmiselle kokemuksistaan kun taas ns. tärkeät ihmiset kertovat tuskin kenellekään.

Paikalla oli kyläläisten lisäksi suuri joukko kauempaa tulleita nuoria ja vanhoja. Paljon oli lapsiperheitä vaikka maaseudun ongelmana pidetään Virossakin väestön ikääntymistä. Toisaalta yhä enemmän nuoria lapsiperheitä on alkanut muuttaa kaupungista maaseudulle, joko ottanut hoitaakseen suvun tilan tai ostanut edullisesti maalaistalon. Etelä-Virosta saattaa vieläkin saada maatilan Tallinnan yksiön hinnalla. Sitä paitsi Virossa välimatkat ovat lyhyitä ja monella alalla tehdään paljon etätyötä. Päivän ohjelmaa oli seuraamassa selvästi enemmän vanhempia ihmisiä mutta iltaa kohti alkoivat myös nuoremmat valua paikalle. Illalla juhlittiin muun muassa suomalaisen reippaan ja nuoren Trio Poron tahdissa (Jussi Paalanen, Taija Kuula ja Leena-Maaria Kantlin), jonka mukanaolosta voi kiittää Suomen Instituuttia ja Merjaa. Nimi oli keksitty juuri tätä tilaisuutta varten. Iltatilaisuudessa kuultiin viulu-bongo kokoonpanon esityksessä tietenkin myös Hard Rock Halleluja.

Suomi esittäytyi näkyvästi muiden maiden joukossa. Eikä vähiten sen vuoksi, että aktiiviset vapaaehtoiset, Merja Aho (SL:n lehdistöyksikön entinen harjoittelija) ja hänen tyttärensä Mari olivat valmistaneet 400 karjalanpiirakkaa ja runsaasti väinämöisen palttoonnappeja. Vatsan kautta virolaisten sydämiä yritti voittaa myös suurlähetystön kaksihenkinen iskujoukkue. Savosta kotoisin oleva Arja paistoi kotipuolen herkkuja, muurinpohjalettuja kolme tuntia putkeen. Makean annoksen sai kaiken kaikkiaan noin 200 ihmistä. Ruokaa tarjosivat muutkin isäntämaat. Lisäksi oli jokaisella maalla oma esittelypiste ja jokainen sai tunnin aikaa esitellä itseään yleisölle. Kerroin Suomesta ja suomalaisista ja haastoin yleisön muun muassa lettumaaotteluun. Vertailuun otettiin Arjan paistamat muurinpohjaletut ja virolaisten paistamat letut. Lettutesti päättyi tasapeliin. Puheen jälkeen piti tunnelmaa yllä trio Poro perisuomalaisella musiikilla ja kertoi samalla kappaleiden taustat. Kerroin myös suomalaisten urheiluhulluudesta ja ja Jussi olikin valmiina perehdyttämään kaikkia Kyykän saloihin. Suomen sydänliitto puolestaan esitteli sauvoja mutta johtuneeko esittelijöiden vaatimattomuudesta tai sauvojen ulkomuodosta, ne eivät saavuttaneet kovin suurta suosiota kyläläisten joukossa. En tiedä oliko syynä runsas ruokatarjoilu, mutta kyykkäkään ei oikein houkutellut, vaikka palkinnoksi luvattiin hienot Suomi-päivä 1.7 t-paidat.

Tapahtumassa sai vähän makua siitä, minkälaista elämä Viron maaseudulla on ja minkälaisia ihmisiä siellä asuu. Põlvamaa ja Kanepin kunta on tilastojen mukaan Viron köyhimpiä seutuja. Huolimatta köyhän paikan maineesta ovat talot ja puutarhat hyvin hoidettuja. Itse asiassa pröystäilemätön ja aito ympäristö saavat aikaan lämpimän ja kodikkaan tunteen kun tulee vauraasta, mutta usein kolkosta ja hienostelevasta Pohjois-Virosta. Etelä-Viron kumpuilevat maisemat ja pikkujärvet näyttävät satumaisilta sekä kesällä että talvella. Turismiin panostetaan kovasti ja jokainen kynnelle kykenevä tarjoaa majoituspaikkaa ja aktiviteetteja mahdollisuuksiensa ja mielikuvituksensa asettamissa rajoissa. Põlvamaalla sijaitsee myös kulttuurisesti mielenkiintoinen Setumaa, josta osa jäi sodan aikana rajan taakse Venäjän puolelle. Hyvä esimerkki paikkakunnan kehitysinnosta on Kanepin kirkon bussipysäkki, jossa on kyltti: WiFi, langaton verkkoyhteys. En valitettavasti ehtinyt kokeilla, toimiiko.

Lähetystön delegaatio, eli kaksi täysi-ikäista ja yksi alaikäinen naisihminen, majoittui idylliseen turismitaloon pienen järven rannalla. Olimme ainoita vieraita viikonloppuna ja saimme emännän kaiken huomion. Olo oli, kuin olisimme saapuneet mummon luokse. Emäntä Siina soitti huolestuneena jo matkalla ollessamme, koska olimme hieman myöhässä. Aamiaiseksi saimme höyryävää munakasta ja vastaleivottua raparperipiirakkaa. Illalla piti vielä kokeilla sauna ja nauttia kauniista auringonlaskusta. Järvimaisema oli melkein kuin Suomessa, mutta ei kuitenkaan. Talo oli kunnostettu kaksi vuotta sitten. Avarassa ja valoisassa talossa oli aito ruokokatto eikä muissakaan yksityiskohdissa ollut säästetty. Koko rakennuksessa oli käytetty mahdollisimman ympäristöystävällisiä ratkaisuja emmekä antaneet siitä johtuvien pienten epämukavuuksien häiritä itseämme.