Sikalasta vankilaan, osa 1

...eli mitä mahtuu neljään ja puoleen vuoteen, jotka olen toiminut Suomen suurlähetystön lehdistö- ja kulttuurivirkamiehenä Tallinnassa.

En ehdi kertoa kaikkea kerralla vaan yritän säännöllisesti lisätä kokemuksiani urani varrelta siihen asti kun todella jätän tehtäväni ja siirryn uusien haasteiden pariin, jotka onneksi ovat jonkun verran myös nykyisiä haasteitani. Pysyn lestissäni ja yritän antaa vastaisuudessakin parhaani Suomen kulttuuriviennin hyväksi uudessa tehtävässäni opetusministeriön kulttuurivientiyksikön erityisasiantuntijana. Ehkäpä aloitan silloin uuden bloginkin.

Otsikko syntyi ensimmäisestä ja viimeisestä työhöni liittyvästä tapahtumasta eikä siis liity millään tavalla työnantajiini. Sikalan selitän tässä ensimmäisessä osuudessa mutta vankilan jätän viimeiseksi, jotta uteliaimmat jaksaisivat seurata sarjaani loppuun asti.

Ajattelin, että tästä jutusta tulee sen verran pitkä, että parasta on aloittaa ihan alusta eli ensimmäisestä työpäivästä. Olin juuri muuttanut Tallinnaan, melko isoon asuntoon vanhaan kaupunkiin. Niinpä en löytänyt sinä merkittävänä aamuna avaimiani hurjan määrän muuttolaatikoiden ja neliömetrien viidakosta. Lopulta se kuitenkin onnistui ja riensin läpi pakkashuurteisen Tallinnan ylös Toompeanmäelle. Tavoitin suurlähetystön auton venäläisen kirkon kulmalla. Vielä muutama sekunti ja olisin jäänyt paitsi ikimuistoisesta ensimmäisestä työpäivästä.

Silloinen suurlähettiläs Jaakko Blomberg oli nimittäin päättänyt ottaa uunituoreen kulttuurineuvoksen mukaan Viljandimaalle maakuntamatkalle. Siellä oli määrä käydä tutustumassa paikallishallintoon ja suomalaisiin yrityksiin. Mukanaolo oli tärkeätä senkin vuoksi, että seuraavan vuoden Suomi-päivätoltiin järjestämässä Viljandimaalla. En kuitenkaan olisi osannut unissanikaan kuvitella mihin lopulta joudun.

Eräs tutustumiskohteistamme oli Viljandissa sijaitseva Eksekon sikala. Sikala on siitä erikoinen että se on kaiketi maailman ainoa kerrostalosikala. Seitsemässä kerroksessa kasvatetaan HK:n tulevia makkaroita, jotka antavat koko Viljandin kaupungille oman erityisleimansa hajujen muodossa. Siksipä odotin vierailumme päättyvän sikalan esittelyyn siisteissä toimistotiloissa.

Kävikin näin, että Jaakko myöntyi innokkaasti kun meitä pyydettiin tutustumiskäynnille varsinaiseen sikalaan eikä kulttuurineuvoksen auttanut muuta kuin kulkea perässä. Sikojen ja makkaran hygienian nimissä piti käydä saunassa ja pukea haalarit ja kumisaappaat. Seurueen ainoana naisena jouduin yksin kolkkoihin pesutiloihin, missä sikamaisten hajujen lisäksi saattoi törmätä myös rottiin. Tästä alkaen jokainen voi vain kuvitella minkälaisiin surkeisiin sikakohtaloihin sen vierailun aikana tutustuin.

En tiedä pitäisikö iloita vai surra, mutta jokapäiväinen työ suurlähetystössä ei ole ollut suinkaan noin elämystenrikasta. Sen sijaan siihen on mahtunut valtavasti muunlaista kokemusta ja elämyksiä, hienoja ihmisiä ja mahtavat puitteet Suomen kauneimmassa suurlähetystössä. Tästä kaikesta kohta lisää samassa osoitteessa.