Lokki teatteriverkostossa

Eilen oli Von Krahl teatterissa ensi-ilta, jossa nähtiin Kristian Smedsin ohjaamana omalaatuinen ja ainutlaatuinen versio Tsehovin Lokista. Huomaan, että blogini sisältö on ollut viime aikoina melko teatteripainotteista. Taitaa olla merkki siitä että teatterisuhteet Viron ja Suomen välillä elävät nousukautta. En tarkoita, ettei sitä aikaisemmin ole ollut mutta ehkäpä nyt on alkamassa jotain uutta. Tähän mennessä teatteriyhteistyö on ollut enimmäkseen vierailunäytöksiä ja suomalaisten näytelmäkirjailijoiden teosten dramatisointeja. Vierailunäytösten suurimpana ongelmana on kieli ja yleensä ne esitetäänkin teatterifestivaalien yhteydessä, missä yleisö on vastaanottavaisempi vieraskielisille esityksille.

Oma lukunsa tässä teatteriyhteistyössä on ollut pitkään Baltic Circle. Tässä yhteydessä on luotu jo pitkään tiiviitä kontakteja suomalaisten ja virolaisten teatterintekijöiden välillä. Erityisen tiivis yhteistyö on syntynyt Von Krahl teatterin ja suomalaisen ohjaajaan Kristian Smedsin välille. Smeds on muutenkin tunnettu nimi Virossa. Hänen projektinsa Houkka Bros. Lapsia lintuja ja ihmisiä keräsi viime kesän Baltoscandal- teatterifestivaalilla Rakveressa täydet salit ja sai hyvät arvostelut. Baltoscandal on Viron suurimpia teatterifestivaaleja ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että viime vuonna se oli erityisen onnistunut. Smedsin Jäniksen Vuosi oli viime vuonna Von Krahl teatterissa koko kauden loppuunmyyty ja kriitikoiden ylistämä.

Von Krahl teatterin projekteihin on monesti osallistunut suomalaisia taiteilijoita eri aloilta, kuten vuosi sitten Taikahuilu-näytelmässä. Eilen ensi-iltakinkereissä keskustelin teatterin johtajan kanssa, joka kertoi että heidän osalta Suomi-silta on yhä tiivistymässä. Yhteistyö Baltic Circle puitteissa jatkuu ja taiteilijavaihto on yhä vilkkaampaa. Suunnitteilla on teatterikoulutusta ja uusi, kehitteillä oleva projekti on yhteistyö Kulttuuritehdas Korjaamon ja Q-teatterin kanssa, eli vastaisuudessa esitykset, taiteilijat ja tilat alkavat kiertää Von Krahlin vanhan kaupungin näyttämöillä ja Korjaamon teatteritiloissa. Mukana on entiseen tapaa Kristian Smeds, joka on juuri perustanut oman kansainvälisen teatteriryhmän Smeds Ensemble.

Suurlähetystö yrittää kantaa oman kortensa kekoon ja järjestää kesällä Suomi-päivien yhteydessä yhteispohjoismaisen draamaseminaarin, jonka sisältö olisi juuri tällaisen yhteistyön kehittäminen. Eikä ainoastaan Suomen ja Viron, vaan kaikkien pohjoismaiden välillä. Draamaseminaarin teemana on poikkitaiteellinen teatteri, eli juuri se missä Von Krahl on vahvimmillaan. Poikkitaiteellinen teatteri on varmasti yksi keino välttää teatterivaihdon kompastuskiveä, kieliongelmaa. Jos esityksessä on muitakin ilmaisukeinoja kuin teksti, niin sitä on ulkomaillakin helpompi seurata. Draamaseminaarin yhteydessä esitetään suomalaisen Klockrike teatterin poikkitaiteellinen näytelmä Lumileninki. Mainittakoon, että myös Klockrike on ollut mukana Baltic Circle teatterifestivaalilla vuonna 2002.

Lopuksi haluaisin kertoa muutamalla sanalla myös eilisestä teatterielämyksestä. Oli jännittävää nähdä miten suomalainen ohjaaja toteuttaa venäläisen klassikon näytelmän virolaisvoimin. Smedsin tuntien saattoi odottaa omaperäistä tulkintaa eikä tarvinnut pettyä. Lokki oli sijoitettu juuri sinne mihin pitääkin, venäläiselle maaseudulle mutta hyppäyksiä ajassa, paikassa ja tekstissä tapahtuu koko ajan. Välittömyys ja rehellisyys sekä yleisöä että Tsehovia kohtaan hätkähdyttävät alusta lähtien. Tilanteet kehittyvät tavallaan eri lähtökohdista kuin Tsehovin alkuperäisessä versiossa mutta tunnejännitteet ihmisten välillä pysyvät samana ja kärjistyvät samalla tavalla tai jopa kohtalokkaammin. Lokissa ei ole onnellisia loppuja. Huolimatta pohjattomasta rakkauden ja hyväksynnän tarpeesta ihmisten väliset suhteet päättyvät eri syistä aina traagisesti: äiti väheksyy poikaansa, rakkaus ei saa vastarakkautta, unelma ei kohtaa todellisuutta. Näin ollaankin ikuisessa kierteessä tavoittelemassa onnea, joka ei koskaan toteudu.

Kekkosen vesihiihto

10. maaliskuuta järjestettiin jo 15. kertaa Kekkosen hiihto kuuluisalla Kekkosen ladulla Etelä-Virossa. Suurlähetystön joukkue oli eiliseen mennessä kutistunut kasaan lähes samalla lailla kuin lumipeite kaikkialla Virossa. Käärikulla oli tilanne sen verran hyvä, että lumi peitti juuri ja juuri hiihtoladun. Suomi oli edustettuna suurlähettilään ja minun voimin vaikka haastetta riitti, ottaen huomioon Sapporon 8 mitalin aiheuttamat paineet. Mitään vahinkoa ei silti syntynyt, koska kilpailut peruutettiin hankalan lumitilanteen vuoksi ja hiihto järjestettiin vapaamuotoisena niille n.150:lle sinnikkäälle, jotka olivat ilmestyneet Käärikulle uhmaamaan sohjoista hiihtokeliä. Vertailun vuoksi toissavuonna oli osallistujia 600. Tosin silloin tähditti hiihtoa itse kultamitalisti Andrus Veerpalu.

Veerpalusta puolestaan muistui mieleen vuoden 2005 alkusyksystä järjestetty Kekkosen juoksu/sauvakävely samalla radalla. Silloin osallistuin kilpaan juoksijana ja saavuin maaliin muutama metri ennen Veerpalua. Totuuden nimissä täytyy kertoa, että minä juoksin melkein henkihieverissä ne 14 kilometriä mutta Andrus käveli. Silloinkin oli paikalla suurlähettiläs, joka sekä silloin että nyt hoiti hiihdon lisäksi edustustehtäviä ja piti ennen lähtölaukausta hengennostatuspuheen.

Asennoiduin alun perin rohkeasti ja lähdin matkaan suurin odotuksin mielessäni ne 8 Sapporon mitalia. Kohta kuitenkin selvisi, että huippuvireestä huolimatta suksissani oli huono voitelu, latu oli äärimmäisen liukas ja ilma aivan liian lämmintä. Ei ihme, että lapsetkin huitoivat iloisesti ohitseni, puhumattakaan reippaasta suurlähettiläästä, joka luisteli tyylikkäästi puiden lomaan jo ensimmäisillä metreillä. En antanut sen masentaa itseäni ja päätin vain jatkaa vaikka olin kuullut varoituksia siitä, miten ensimmäiset 7 km on pelkkää ylämäkeä. Mutta eihän ylämäki voi koskaan olla pahasta, sen sijaan alamäkeä kannattaa pelätä. Erityisesti siitä lähtien kun kouluaikoina Kuopiossa venähdin nilkkani laskussa ja jouduin kävelemään kotiin kainalosauvoilla.

Kolmen kilometrin nousun jälkeen, kun tosiliukkaat sukseni vetivät minua enemmän taakse kuin eteenpäin, aloin katua koko edesottamusta. Harkitsin, että soitan auton hakemaan minut mutta rohkaisin mieleni ja jatkoin. Ilokseni huomasin, että olikin tulossa pitkä alamäki mikä siinä vaiheessa tuntui jo helpotukselta, mitä tahansa paitsi ylämäkeä. Onni oli lyhyt ja ylämäki vaan jatkui ja jatkui kunnes saavuin täysin uupuneena 7 km lepopaikalle. Sieltä kuulemma alkaa radan helpompi osuus. Suurlähettiläs oli ohittanut sen paikan jo puoli tuntia sitten ja minun oli istuttava suksineni auton kyytiin päästääkseni maaliin suurin piirtein samaan aikaan. Maalissa tarjottu lämmin keitto oli epäilemättä koko urheilukokemukseni nautinnollisin hetki.

Päivä jatkui vielä Kekkosen saunassa, missä Eestiläis-suomalaisen liikemiesyhdistyksen (Esly) jäsenet lämmittelivät jäätyneitä varpaitaan. He olivat tulleet bussilla osallistumaan Kekkosen hiihtoon pilkkimällä, mutta järvenpinta ei ollut sen kuivempaa kuin hiihtolatukaan. Saalis oli 12 pikku särkeä ja ahventa, tunnelma oli korkealla ja sauna mainio. Kekkosen sauna rakennettiin niin ikään Kekkosen vierailua varten, myöhemmin se restauroitiin Eslyn toimesta. Sauna paloi pari vuotta ja jouduttiin rakentamaan uudestaan. Porukka siis viihtyi ansaitusti. Neljän maissa hyvästelimme Eslyläiset ja lähdimme ajamaan takaisin Tallinnaan. Väsyneinä mutta tyytyväisinä, kuten tässä kohti on tapana sanoa.