Tanssipäivä Tallinnassa

Virossa näkee usein suomalaista kulttuuria ilman kompromisseja. Vaikka yleisö on pieni, täällä esitetään usein huippuartistien huipputuotantoa. Näin nytkin, kun eilen illalla oli uuden taidemuseon lavalla Carolyn Carlsonin ja Juha-Pekka Marsalon koreografiat. Sekä lehdissä että esitysohjelmassa korostettiin Carlsonin suomalaista syntyperää. Kansainvälisesti menestynyt suomalainen on ikään kuin Vironkin ylpeys. Ehkä siinä on hieman samaa kuin urheilussa - suomalaiset pitävät peukkuja virolaisille, jos omaa kilpailijaa ei ole mukana. Mitaliseremoniassahan soitetaan sama sävelkin.

Carlsonin koreografiassa oli epiikkaa, runoutta ja symboliikkaa. Visuaalisuus oli kuin kuvitusta runolle, mikä kertoi luonnon kauneudesta ja kiertokulusta sekä pienestä ihmisestä osana tätä kaikkea. Tanssijat edustivat eri kansallisuuksia ja näyttivät upealta yhdessä. Kuuden tanssijan ryhmä oli kuin maailma moninaisuudessaan.

Juha-Pekka Marsalo käsitteli koreografiassaan ihmissuhteita ja rakkauden voimaa, mikä kehottaa rikkomaan rajoja mutta kesytetään lopulta. Esitys oli itse asiassa aika hauska. Se alkoi sillä, kun naistanssija intti kuin pikkutyttö ranskaksi, että hän rakastaa miestä ja miehen on kosketettava häntä. Kun hän lopulta sai tahtonsa läpi, hän alisti miehen sätkynukekseen. Tanssijat esittivät tämän osan todella koomisesti. Toinen osa koreografiasta siirtyi fantasiamaailmaan, jossa kuusi tanssijaa luo yhteisen dynaamisen energian, rinnakkaisen todellisuuden. Fantasiat eivät kestä ikuisesti ja lopulta sama naisääni sanoo kyllästyneenä: älä koske minua.

Molemmissa koreografioissa on suuri osa naisenergialla. Marsalan tanssissa miehet tuntuvat olevan raukkoja, joita naiset manipuloivat eri tavoilla. Carlsonin koreografiassa naiset ja miehet esittävät omaa rooliaan ja edustavat selkeästi omaa sukupuoltaan. Loistava tanssiesitys vei mukanaan omaan maailmaansa. Sali oli täynnä haltioituneita ihmisiä. Tämä oli paras mahdollinen tapa juhlia kansainvälistä tanssipäivää.

Ajattelevia elokuvia

Tällä viikolla Tallinnassa näkee laadukasta suomalaista dokumenttielokuvaa melkein joka ilta. Pitkään suunniteltu Pirjo Honkasalon dokumenttielokuvien viikko alkoi maanantaina ja huipentuu torstai-iltana Melancholian 3 huonetta -dokumentin esittämiseen elokuvateatterissa Sõprus (ystävyys). Honkasalo on saanut jo etukäteen valtavasti huomiota Viron lehdistössä ja tulee saamaan lisää, koska haastatteluista on jo sovittu tv-kanavien kanssa. Sekä Eesti Ekspress että Postimees ovat julkaisseet hänestä ja hänen elokuvistaan yhteensä monta sivua tekstiä ja kuvia.

Melancholian 3 huonetta voitti viime vuonna Grand Prix Pärnun dokumenttielokuvien festivaalilla mutta sitä ei ole koskaan näytetty Tallinnassa. Elokuvan jälkeen on tilaisuus keskustella, koska ohjaaja on paikalla. Elokuva on hiljaisuudessaan sen verran tyhjentävä, että en tiedä onko edes mitään kysyttävää. Pirjo Honkasalon dokumentin melankoliassa on kolme teemaa: Kaipaus – Hengittäminen – Muistaminen. Katsottuani Melancholian 3 huonetta, oli ensimmäinen tunne ahdistus ja epätoivo. Vähän mietittyäni tulin ajatelleeksi, että tämän elokuvan melankolian kauneus piilee sen kuvauksessa ja musiikissa. Ja lapsissa, jotka ovat saaneet toisen mahdollisuuden – ainakin hengittää.

Honkasalon käsittelemä aihepiiri on muutenkin pinnalla. Tallinnan Taidehallissa avattiin pari viikkoa sitten nykytaidenäyttely Väkivalta ja propaganda. Tähän näyttelyyn sisältyy kansainvälinen kiertonäyttely emergency biennale, mikä on omistettu Tsetsenialle. Näyttelyiden yhteydessä pidetään taideseminaari taiteilijan moraalisista valinnoista liberaalin demokratian ja islamin törmäyksessä. Sen päätteeksi järjestetyn vapaamuotoisen tilaisuuden yhteydessä voivat seminaarivieraat tutustua elokuvaohjaaja Honkasalon ajatuksiin.

Torstaina onkin lähetystölle kiireinen päivä, koska silloin juhlitaan lisäksi veteraanipäivää. Veteraanipäivän kunniaksi näytämme Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan myöskin Sõprus - elokuvateatterissa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun yhdistämme veteraanipäivän viettoon kulttuuriohjelmaa. Tuntematon sotilas oli aiheen lisäksi siitä helppo valinta, että se täytti juuri pyöreitä vuosia. Lisäksi Virossa julkaistiin pari kuukautta sitten Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen versio. Sotaromaani – Sõjaromaan nousi ensimmäisinä viikkoina myyntitilastojen kärkeen. Elokuvan yhteydessä esitellään kertaalleen myös kirja. Elokuviin odotetaan Suomen-poikien lisäksi suomen kielen opettajia ja opiskelijoita.

Hyvää Maan päivää!

On ilahduttavaa, että Google on ryhtynyt valveutuneeksi maailmanasioissa. Sen logo on melkein päivittäin koristeltu jollain asianmukaisella kuvituksella. Sieltä sain muistutuksen, että tänään vietetään Maan päivää - Earth day, jolloin kaikkien pitäisi viimeistään ajatella maapallomme tulevaisuutta ja kenties tehdä jotain sen hyväksi.

Monien virolaisten toimittajien joukossa vieraili myös Eesti Päevalehden toimittaja Rein Sikk Tsernobilin katastrofialueella. Hän kertoo tämän päivän lehdessä lohduttomista näkymistä siellä. Hän kirjoittaa muun muassa autiosta kummituskaupungista Pripjatsista, missä asui katastrofihetkellä 47 000 ihmistä. Katastrofin jälkeen ihmisiä haudattiin hermeettisissä sinkkiarkuissa, jotta ympäröivä maa ei saastuisi enempää. Siellä ei vieläkään kuule linnunlaulua eikä muita merkkejä elämästä, vaikka kasvit kurkottavatkin jo katukiveyksen lomasta. Katastrofin seurauksena on tähän mennessä kuollut 4000 ihmistä, ainakin saman verran odotetaan vielä kuolevan, kymmeniätuhansia on sairastunut syöpään ja 5 miljoonaa on saanut radioaktiivista säteilyä.

Virosta värvättiin siivoustöihin n. 5000 ihmistä, joiden kuntouttaminen kestää tähän päivään saakka. Vieläkin kerrotaan tarinoita, miten isät ja veljet piiloutuivat komeroihin ja vaatekaappeihin välttääkseen epämiellyttävää työkomennusta. Oli myös sellaisia, jotka lähtivät vapaaehtoisesti koska kukaan ei kertonut vaarasta. Eräskin Tsernobiliin terveytensä menettänyt mies kertoi televisiossa, että hän lähti innoissaan heti kutsun saatuaan eikä osannut epäillä mitään. Ottipa vielä aurinkoakin Pripjatsin kaupungin laitamilla.

Saman lehden pääkirjoitus pohtii, mitä ns. hyötyä on maailmalle kauheasta tapahtumasta ollut, paitsi että se edesauttoi osaltaan neuvostoliiton hajoamista. Kirjoituksessa todetaan, että se ei ole saanut ihmisiä vähentämään energiankulutusta ja ydinenergia on parhaillaan kokemassa renessanssia.

Viro kamppailee tällä hetkellä oman vakavan ympäristöongelmansa kanssa. Ohikulkeneista öljytankkereista on vuotanut suomenlahteen huomattava määrä öljyä, josta osa on päätynyt Viron rannikolle. Pahiten ovat toistaiseksi kärsineet linnut - sorsat ja joutsenet. Lopullisia tuhoja ei pystytä arvioimaan ennen lumien sulamista. Suomi on ollut auttamassa naapuriaan pahimman välttämiseksi omalla öljyntorjuntakalustollaan. Viime vuonna tuli eräästä suomalaistytöstä julkkis, kun hän aloitti ensimmäisten joukossa öljyn keräämisen ja lintujen pesemisen. Vaikka suurin osa vapaaehtoisista on paikallisia, olen pannut merkille että virolainen media huomioi kohteliaasti juuri ulkomaalaisten osallistumisen. Viro ei selvästikään halua jäädä yksin onnettomuuden kanssa.

Suomi-päivän vaiheita, osa 1

Tällä hetkellä on yksikköni tärkein projekti Suomen EU-puheenjohtajuuden avajaistapahtuman järjestäminen Tallinnassa. Aion kertoa tässä blogissa säännöllisin väliajoin tämän tapahtuman järjestelyjen edistymisestä. Tilaisuus on suurin Tallinnassa järjestetty Suomi-tapahtuma sitten Viron uuden itsenäisyyden. Jokainen, joka on käynyt Tallinnassa tietää, ettei suunnitelma voi olla ihan vaatimaton koska Tallinnahan on ainakin kesäisin yhtä suurta Suomi-tapahtumaa.

Tarkoituksenamme on saada Suomelle ja EU-puheenjohtajuudelle mahdollisimman paljon positiivista huomiota Viron pääkaupungissa, jossa asuu 1/3 koko väestöstä. Suomen näkyvyyttä ei sinänsä ole mahdollista pahemmin lisätä, se olisi melkein samaa kuin yrittäisi lisätä Turun näkyvyyttä Helsingissä. Suomi on hyvin vahvasti läsnä Tallinnan katukuvassa eri tavoilla ja Suomen olemassaolo on melkein itsestäänselvyys. Tarkoituksenamme onkin korostaa Suomen asemaa tärkeänä ja läheisenä naapurivaltiona, kumppanina EU:ssa ja mukavana matkailukohteena.

1.7 pystytetään Raatihuoneen torille iso lava, jossa esiintyvät virolaiset ja suomalaiset muusikot yhdessä ja erikseen. Torin kupeessa on Suomi-kylä, jossa ovat edustettuna suomalaiset kaupungit, Viron Suomi-toimijat ja sponsoroivat yritykset. Lapset voivat muun muassa seurata nukketeatteria, musiikkiesityksiä ja tavata oikean Muumin. Suomi-kylästä ei tietenkään puutu suomalainen kesäterassi, jossa tuoksuu herkullinen loimulohi. Haasteena on houkutella paikalle mahdollisimman paljon paikallista väkeä ja siksi tapahtumaa pitää markkinoida aika näyttävästi. Parhaimmillaan tilaisuudesta kehittyy suomalaisten ja virolaisten yhteinen juhla.

Järjestelyt ovat hyvässä vauhdissa. Olemassa olevien yhteistyökumppanien osuuksista on sovittu ja tapahtuman yleisilmeen kehittely on luotettavissa käsissä. Haemme kuitenkin jatkuvasti lisää yrityksiä tukemaan tapahtumaa ja Suomi-Viro toimijoita esittelemään toimintaansa. Tuleva kulttuuripääkaupunki Tallinna on suhtautunut tapahtumaan hyvin suopeasti, antanut käyttömme kaikki alueet sekä tukenut taloudellisesti. Tapahtuman laaja markkinointi ja suuri näkyvyys ovat innostaneet yrityksiä tulemaan mukaan tapahtuman tukijoiksi.

Suurlähetystö on järjestänyt Suomi-päiviä eri puolilla Viroa jo kuusi vuotta. Päivät ovat aina osoittautuneet hyvin tarpeellisiksi erityisesti Viron ja Suomen paikkakuntien välisten suhteiden virittämisen kannalta. Järjestelykokemus on siis olemassa. Tämän tapahtuman järjestäminen on silti ainoa laatuaan oman historiani aikana enkä pysty sanomaan, että olisin täysin rauhallinen tässä vaiheessa. Itse asiassa tämän päivän kokouksessa yhteistyökumppanien kanssa tuli aiemmista järjestelyhommista tuttu tunne valtavan lumivyöryn lähestymisestä, jolloin ei auta kuin kiihdyttää vauhtia ja pysyä samalla rauhallisena. Se on ainoa keino selvitä elävänä ja toivon mukaan kunnialla.

Nettikirjakapina

Kuljeskelin koko aamun kirja kädessä siinä toivossa, että saapuu se hetki kun voin ryhtyä rauhassa lukemaan. Kun hetki tuli, päädyin kuitenkin tietokoneen ääreen eli onko e-kirjoilla sittenkin tulevaisuutta? Siitä on kirjoitettu viime aikoina jonkun verran Suomen ja Viron lehdissä. Vaikka Virossa on otettu monet nykyteknologian uutuudet avoimesti vastaan, näyttää tässä asiassa olevan jonkinlainen kynnys. Kokemusta on audiokirjojen kehnosta myyntimenestyksestä. Nettikirjat koetaan marginaali-ilmiöksi, josta voi kehittyä korkeintaan yksi kustannustoiminnan haara.

Virolaiselle kustantajalle uusista asioista kuulostaa käytännöllisimmältä print-on-demand teknologia, mikä mahdollistaa pienemmät painomäärät. Kustantamiskynnys madaltuu mutta madaltuuko tasokin? Käännöskirjallisuudelle se saattaisi olla ihan hyvä asia. Esimerkiksi virolaisten käännöskirjojen ilmestyminen Suomessa jumittuu usein pieneen lukijakuntaan. Virossa suomalaisten kirjojen vironnoksia ilmestyy enemmän mutta pienet painomäärät saattaisivat lisätä niitä entisestään.

En minäkään usko nettikirjojen valtavaan menestykseen. Onhan niitä kaupiteltu jo jonkin aikaa ja niillä on jo oma käyttäjäkuntansa. Nyt markkinoille tullut megakokoelma 20 kirjasta kuulostaa epäkäytännölliseltä. En usko, että jaksaisin seurata näytön ääressä muuta kuin asiatekstiä, medioita, blogeja, sähköpostia ja muita kommunikointi-ohjelmia. Voin etsiä netistä musiikkia, mutta en jaksa kuunnella sitä pitkään koneelta. Siihen pitäisi olla eri laitteet ja kuuntelen muutenkin kotona harvoin musiikkia. Otan sen yleensä mukaan joko mp3-muodossa tai laitan levyn soimaan autossa. En ole lopettanut levykapoissa koluamista enkä levyjen ostamista.

Paperin säästäminen kaunokirjallisuuden kustannuksella ei tunnu kovin perustellulta kun katselee sitä paperimäärää, mitä kulutetaan mainoksiin, esitteisiin, lehtiin ja muihin lyhyt- tai kertakäyttöisiin painotuotteisiin. Romaaneja ostetaan kuitenkin vain silloin, kun löytyy jotain minkä haluaa säilyvän ja mitä voi lukea tai katsoa yhä uudelleen. En laittaisi samaa rahaa nettikirjaan, vaikka se säästäisi hyllytilaa. Kirjassa on muitakin ulottuvuuksia kuin sen tekstisisältö. Sitä on kiva pitää kädessä, katsoa hyllyssä ja selailla ilman silmien kirvelyä kuten koneen ääressä usein käy. Lisäksi on pelko, että entäs jos kirjani haihtuukin bittiavaruuteen. Myönnän, että todennäköisyys on kaiketi sama kuin että taloni palaisi ja kaikki kirjat sen mukana. Lukemista varten on avallisten tietokoneiden lisäksi olemassa erilliset lukulaitteet, joita on kätevä pitää mukana ja joiden akku kestää pidemmänkin lukutuokion.

Uudet sukupolvet eivät välttämättä osaa ollenkaan arvostaa kirjan fyysistä muotoa ja ovat tottuneet lukemaan kaiken koneelta. Tulevaisuuden nuoret saattavat olla todella pettyneitä saadessaan lahjaksi paperikirjan. Yritän miettiä, miltä näyttää kun jouluaattona kuusen alla ei olekaan enää paperiin käärittyjä lahjakirjoja vaan kaikki avaavat jännityksellä tietokoneensa nähdäkseen, minkä kirjan tai levyn he tänä jouluna saavat. Sen jälkeen vetäytyy jokainen, lapsesta vaariin, läppärinsä kanssa nojatuoleihin ja sohvannurkkiin, laittaa päähän kuulokkeet ja klikkaa kirjansa auki. Toivon kuitenkin, että suklaa säilyttää edelleen muotonsa ja makunsa.

Barokkia barokkia

Eilen loppuivat viidennet kansainväliset cembalofestivaalit Tallinnassa. Loppugaalassa tunnelmallisessa Kadriorgin palatsissa esitettiin yhdellä ja kahdella cembalolla muun muassa Scarlattia ja Bachia. Barokkifestivaalin linkki Suomeen on suomalaisten esiintyjien lisäksi arvokas vanha herra Samuli Siponmaa. Hän on rakentanut cembaloita 15 vuotta ja maailmalla on yhteensä 9 hänen rakentamaansa soitinta. Yksi näistä soi myös eilisessä konsertissa. Tämä soitin luovutettiin juhlallisesti festivaalin johtajalle, Imbi Tarumille jo viimevuotisen festivaalin aikana.

Festivaalin järjestäjät ja soittajat ovat oman alansa fanaatikkoja. Soittimet maksavat monen auton hinnan eikä niitä edes ole riittävästi. Cembalo ei ole pelkästään soitin vaan omanlaisensa taideteos väreineen ja koristeluineen. Mestari Samuli Siponmaa onkin itse asiassa kuvanveistäjä ja taidemaalari. Hän kertoi, että hyvin soitetun musiikin kuuleminen omasta soittimesta on suuri elämys ja varsinainen palkkio tehdystä työstä.

Barokkimusiikin harrastus on Virossa aika uusi asia. Se sai alkunsa vasta uuden itsenäistymisen aikana. Aikaisemmin ei ollut soittimia eikä opetusta. Soittajat kertoivat, että he aloittivat miltei tyhjästä, etsivät nuotteja ja soittimia ulkomailta ja vaihtoivat niitä keskenään. Nyt asia on edistynyt niin pitkälle, että useimmat cembalonsoittajat ovat itse opiskelleet ulkomailla ja käyvät säännöllisesti esiintymässä maailmalla. Virossa on nykyään ainakin yksi cembalonrakentaja. Festivaalin järjestäjät ovat oman alansa fanaatikkoja. Barokkimusiikki ei ole vielä saavuttanut tarpeeksi suurta suosiota, joten yleisöä voisi olla enemmän.

Yhteistä muotoilua

Työn palkitsee parhaiten se kun on ollut osallisena jossakin prosessissa, missä saadaan aikaan näkyviä tuloksia. Olemme yhdessä Design Forum Finlandin ja virolaisten yhteistyökumppaneiden kanssa järjestäneet Tallinnassa jo kaksi kertaa Fennia Prize seminaarin ja näyttelyn. Viimeisen seminaarin yhteydessä pidettiin mielenkiintoinen paneelikeskustelu suomalaisten ja virolaisten muotoilualan asiantuntijoiden välillä. Seurauksena tästä ja muutenkin hedelmällisestä ajankohdasta, jaetaan nyt Virossakin ensimmäistä kertaa teollisen muotoilun palkinto.

Muotoilun alalla tapahtuu koko ajan lähentymistä. Hyvänä esimerkkinä eilinen seminaari, minkä yhteydessä suurlähttiläs Jaakko Kalela avasi Tallinnan muotoilugalleriassa näyttelyn: 10D – eesti-soome mööblidisain. Tässäkin näkyy, miten Suomen ja Viron suhteet ovat yhä suuremmassa määrin vuorovaikutteisia, josta hyötyvät molemmat. Siitä on hyvä jatkaa.Näyttelyn lehdistötiedotteessa sanotaan:10D-näyttelyssä kahden ”puumaakunnan” Pärnumaan ja Päijät-Hämeen yritykset sekä virolaiset muotoilijat ovat yhdistäneet osaamisensa. 10D-näyttely on osoitus niistä mahdollisuuksista, joita yritysten keskinäinen työnjako eli verkostoituminen ja hyvä muotoilu tarjoavat.

10D-näyttely on rajat ylittävän yhteistyön ja hyvän muotoilun signaali.10D-näyttelyä on edeltänyt n. 2 vuotta kestänyt tuotekehitysvaihe. Siihen ovat osallistuneet virolaiset valmistavat yritykset, suomalaiset markkinoivat yritykset ja keskiössä virolaiset muotoilijat (10 + 10 + 10). Taustalla on se näkemys, että Virossa on erinomaisia muotoilijoita, varsinkin huonekalusuunnittelijoita. Pärnumaalla on runsaasti puualan yrityksiä ja alan modernia tuotantoteknologiaa. Suomeen on puolestaan mahdollista kehittää ja markkinoida tuotteita eri kuluttajasegmenteille ja erilaisiin jakelukanaviin.

Rajatonta tanssia

Eilen sukelsin hetkeksi tanssin maailmaan, kun Tallinnassa oli pohjoismaisen nykytanssin festivaali, Nu Scandik. Suomea edusti koreografi Favela Vera Ortiz ja Norjaa Mia Habib. Favela on syntynyt Suomessa Argentiinan kansalaisena, koska hänen isänsä on argentiinalainen. Tyttö sai vasta kolmen ikäisenä päätöksen Suomen kansalaiseksi hyväksymisestä. Isä ei jäänyt perheen luokse eikä Favela puhu espanjaa, mutta sitäkin paremmin ruotsia, koska on saanut koulutuksensa Tukholman Danshögskolanissa. Mia Habib on puoliksi norjalainen, puoliksi israelilainen ja syntynyt Yhdysvalloissa.Kaikki tämä viritti tanssifestivaalien aikana mielenkiintoisen keskustelun taiteilijan identiteetistä. Onko väliä, edustaako maataan vai taidettaan tai syntyykö monikulttuurisuudesta taidetta?

Tanssi on rajoja ylittävä taidemuoto sekä maantieteellis-kulttuurillisesti että taiteellisesti. Mielestäni nykytanssi on yksi monipuolisempia taidemuotoja. Siinä on yhdistetty visuaalisuus, liike ja musiikki riippumatta maantieteellisistä tai kielellisistä rajoista. Tanssi ylittää nykyaikana myös taiteen rajat ja ulottuu perinteisen tanssitaiteen ulkopuolelle lähelle akrobatiaa, performanssia ja sirkusta.Favelan koreografia Alue oli yksityiskohdissaankin vaikuttava, tanssijan jokainen lihasliike oli tarkoin harkittu. Tanssija tunnusteli samalla oman ruumiinsa sisällä olevaa sekä ympäröivää tilaa ja paikansi itselleen sopivan suunnan. Hän jäi jumiin omiin liikkeisiinsä ja rajattuun, punaisin kolmioin merkittyyn alueeseen. Tämän voisi tulkita näin, että ihminen on itse omien valintojensa ja ympäröivän todellisuuden vanki. Halutessaan voi periaatteessa kääntää itsensä mihin suuntaan tahansa ja kaataa seinät (kolmiot) ympäriltään, avartaa aluettaan. Se on kuitenkin riski, koska alue rajoittuu pimeään tilaan. Voi vain aavistaa, mitä löytyy punaisten kolmioiden takaa.

Olen huomannut, että yhteistyö nykytanssin alalla on Suomen ja Viron välillä, verrattuna muihin aloihin, huomattavasti hiljaisempaa. Suomalaista tanssia näkee Virossa melko harvoin ja virolaista Suomessa vielä harvemmin. Keskusteltuani järjestäjien, koreografien ja tanssijoiden kanssa selvisi muutamia syitä tähän. Yksi syy on molempien maiden sisäänpäin kääntynyt tanssimaailma. Suurempi ero löytyy erilaisessa perinteessä ja tyylissä. Viro on suuntautunut Keskieurooppalaiseen, Suomi skandinaaviseen tanssiperinteeseen. Virolaiset ovat usein opiskelleet Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Virolainen nykytanssi on konseptuaalista, nykytaiteen kaltaista – vähän liikettä ja paljon symboliikkaa. Suomalaisessa ja skandinaavisessa nykytanssissa on enemmän liikettä, esitystä, tanssia.

Mozart ja Kökötti

Eilen näin hyvin mielenkiintoista teatteria. Se oli sekoitusta melkein kaikesta. Siinä oli itkua ja naurua, filosofiaa ja yhteiskunnallista sanomaa, rakkautta ja kuolemaa. Lisäksi oli musiikkia ja tanssia, kannelta ja aariaa, alkemiaa ja lääketiedettä, itsemurhaterroristeja ja yökuningatarta, suomalaista muotoilua ja teknistä taitoa, virolaista ilmaisua ja luovuutta, venäläistä koreografiaa ja intuitiota. Kaikki tämä runsaassa tunnissa, Von Krahlin teatterissa Mozartin Taikahuilun nimen alla.

Mitä jäi mieleen? Vaikkapa punainen taitettava kapine (300 kappaletta), mikä saa näytelmässä erilaisen käyttötarkoituksen eri yhteyksissä, suomalaisen muotoilun neronleimaus - kökötti. Lavalla se saa vuoroin kännykän, verihiutaleen, istuimen, kastanjetin ja lihamurekkeen funktion - loputonta kierrätystä, mikä on yksi näytelmän pääteemoista. Kaikki näytelmässä käytetyt vaatteet ja esineet ovat uusiomateriaaleista. Kierrätys ei koske vain tavaraa, vaan taidetta, tunteita ja jopa ihmisen elämää. Kierrätyksessä on sekä Mozartin Taikahuilu että kaksi ihmistä, heidän tietoisuutensa ja ajatuksensa. He ovat ihmisen tuhoaman maapallon viimeisiä eloonjääneitä. He kuolevat ja heräävät taas yhä oudompaan, Taikahuilun alkemiseen todellisuuteen. Kuten ihmisellä tapana, eivät he voi elämänsä viimeisinä hetkinä olla syyttelemättä toisiaan. Kapteeni (Tamino) sanoo kersantille (Papageno):

Vai haluat tietää, kuka aloitti?
Kerron sinulle kuka aloitti – Pasteur säilykkeidensä kanssa
Stephenson ja Jessop rautatiensä kanssa,
Barsanti ja Daimler moottoriensa kanssa,
Kaikki vain pitääkseen tehokkaammin sotia!
Kaiken takana on sinunlaistesi aivokääpiöiden, mielikuvituksettomien, tunteettomien pölkkypäiden itsetietoinen materialismi.
Säälittävä usko kehitykseen ja kateuden kanonisointi

Näytelmässä on paljon eri merkityksiä ja tasoja. Yksi niistäon saada ihmiset miettimään toimintaansa ja sen tarkoituksia, tuntemaan myötätuntoa maapalloa kohtaan. Saada ajattelemaan, minkälainen sekasorto on ympärillämme ja edessämme. Uskommeko, että ratkaisu on joku ainutkertainen ja universaali keksintö, kuten kökötti? Keskitymmekö miettimään Mozartin kuolinsyytä samalla kun koko maapallo on räjähtämäisillään?

Mozartin musiikkia esitetään harmoniikalla ja Koistisen sähkökanteleella. Kannelta soittaa suomalainen, harmoniikkaa virolainen neito. Näyttelijät ovat kaikki virolaisia, video-, valo- ja äänitekniikka on suomalaisten vastuulla. Videolla on suuri rooli, koska dialogia käydään valkokankaalle heijastettujen puhuvien päiden, toiselle valkokankaalle heijastettujen vartaloiden ja lavalla olevien näyttelijöiden välillä. Saša Pepeljajevin nerokas koreografia ei tee näyttelijöistä kömpelöitä. Lavalla seikkailevat Taikahuilun hahmot ja valkokankaalla ovat oikeat ihmiset, vaikka yleensä on päinvastoin. Kohtausten järjestys ja henki ovat suoraan alkuperäisestä libretosta.

Skype

Skypen löytäminen oli yhteensattumien summa. Valitettavaa sinänsä, että törmäsin siihen vasta runsas vuosi sitten. Olin vähän pettynyt, koska ystäväni olivat tutustunut Skypeen jo aikoja sitten eivätkä kertonut minulle mitään. Saan olla iloinen, että näin kuitenkin kävi ja saan nauttia kunnianhimoisesta, avarakatseisesta ja alituisesti uudistuvasta Skypesta. Kuten miljoonat muutkin.

Skypen (ennen sitä myös KaZaan) viro-kytkös on monelle yllätys, kuten sekin että Hotmailin suosion alullepanija on virolaisten pakolaisten poika Steve Jürvetson. Hän aloitti riskisijoittajana ja osti eräältä nuorelta hindulta yhtiön 300 000 dollarilla. Kahden vuoden kuluttua möi Jürvetson sen 4 miljoonalla dollarilla Microsoftille.Ruotsalais-virolainen työryhmä loi KaZaan suosiosta innostuneena Skypen vuonna 2003. Mukana oli neljä virolaista ohjelmoijaa, joiden mukaan suurin osa ohjelmoinnista tehtiin Virossa, Ruotsissa vain äänisovellutukset. Yrityksen perustivat kuitenkin ruotsalaiset ja heitä voi kiittää myös tuotteen markkinoinnista. Nyt Skype elää jo omaa elämäänsä mutta ruotsalais-virolaisen tiimin jäsenet ovat kaikki tosi rikkaita ja virolaiset jatkavat Virossa sijoittamista erilaisiin projekteihin. Sain tähän juttuun inspiraation virolaisesta talouslehdestä Äripäev, jossa etusivun uutisena on seuraava: Skype-pojat muovailevat uutta kultamunaa. Tyypit sijoittivat varteenotettavan summan Tartolaiseen elektroniikkafirmaan, joka tuottaa uudenlaisia sähköjohtoja.

Vielä pari vuotta sitten en olisi voinut kuvitella, että puhun kotona maapallon toiselle puolelle videopuheluita, vieläpä ilmaiseksi. On älytöntä, että ihmiset ovat vapaaehtoisesti valmiita maksamaan puhelinyhtiöille isoja summia. Skypen avulla voi säästää omaisuuden riippuen, kuinka paljon yleensä puhuu puhelimitse, erityisesti ulkomaille. Säästetyn rahan voi käyttää vaikkapa siihen, että matkustaa itse paikan päälle ja puhuu perusteellisesti kaikki asiat kerralla. Toisaalta mietityttää ihmisten kyltymätön tarve puhua, mutta se onkin jo ihan toisen jutun aihe. Siitä ehkä myöhemmin.

Globalisaation myötä puhelujen määrä tulee varmasti lisääntymään koko ajan. Ihmiset liikkuvat ja muuttavat yhä kauemmas kotimaastaan ja sukulaisistaan ja yritykset leviävät laajemmalle. Yhteydenpito kirjoittamalla on usein hankalaa, jos ei ole yhteistä kieltä tai kirjoitustaito on muuten vajavainen. Suullisesti pystyy huonommallakin kielitaidolla saamaan asiansa ymmäretyksi. Nettipuheluita on moitittu epäturvalliseksi mutta Skype itse väittää, että se kryptaa kaikki soitot ja pikaviestit päästä päähän, mikä antaa parhaan tietosuojan. Sitä paitsi, tässä informaatiotulvassa haluaisin nähdä ihmisen, joka viitsisi kuunnella minun lörpötystäni. Erityisesti suomeksi tai viroksi - nämä kielet ovat varmaan monien ulkomaalaisten mielestä jo valmiiksi kryptattuja.