Kuvani Suomesta

Piirustuskilpailun voittaja on selvinnyt. Hän on 6-vuotias Roland, joka on piirtänyt yksityiskohtaisesti käytännössä koko Helsingin kartan laivoineen ja rakennuksineen. Kuva on niin iso, ettemme pystyneet skannaamaan sitä. Hän saa palkinnoksi 2-päivän perhematkan Tampereelle ja Särkänniemeen. Toisen palkinnon saaja on hienon maiseman piirtänyt 13-vuotias Silvia, jolla on selvästi taiteellisia lahjoja. Hän pääsee Helsinkiin Heurekaan. Kolmannen palkinnon saa 6-vuotias Darja, joka piirsi värikkään joulukuvan. Aiomme käyttää kuvaa suurlähetystön joulukortissa. Hän pääsee Helsinkiin Seaworldiin.

Lisäksi kunniamaininnan saa neljä muuta työtä, joista nuorimmalla piirtäjällä ikää 2 vuotta ja 3 kuukautta. En ole ihan varma, mutta kuvien valitseminen taisi olla yksi vaikeimmista tehtävistä tapahtuman järjestelyjen aikana. Kaikki lapset ovat nähneet vaivaa ja tekisi mieli palkita joakinen. Apunamme olivat kuvaamataidon opettajat, jotka kokeneella silmällä arvioivat heti, oliko piirtämisessä käytetty kokeneempaa apua. Kuvien ykkösaiheita olivat muumit ja joulupukki mutta Tarja Halonenkin oli tallennettu ihan näköisekseen ja kuvan vieressä luki Hard Rock Hallelujah.

Kuvista kootaan näyttely, joka on esillä Suomen Instituutissa Suomi-päivänä ja sen jälkeen. Palkinnot jaetaan Suomi-kylän lastenalueella klo. 15.00.

Suomi-päivän vaiheita, osa 4

Ensi viikolla on siis se suuri päivä, jolloin kaikki ponnistuksemme palkitaan tai sitten ei. Ensinnäkin toivomme samanlaista säätä kuin tänä viikonloppuna. Toiseksi toivomme, että kaikki artistit saapuvat paikalle ja tekniikka toimii. Eniten toivomme, että paikalle saapuu mahdollisimman paljon ihmisiä nauttimaan tästä tapahtumasta. Suomi-päivä näkyy hyvin Tallinnan katukuvassa. Monet ovat kertoneet kuulleensa siitä radiosta ja vielä useammat ovat nähneet katumainoksia. Eilisestä pyörii mainos myös televisiossa. Ensi viikon perjantaina 30.6. meidät on kutsuttu esiintymään Viron aamutelevisioon. Laitamme muurinpohjalettuja ja kerromme Suomesta ja suomalaisista.

Lasten piirustuskilpailuun on tullut aika paljon töitä eri puolilta Viroa. Viesti on siis kirinnyt hyvin Tallinnan ulkopuolellekin. Lasten alueelle tulee muun ohjelman lisäksi Muumi, Korkeasaaren maskotti ja Siljan Hylje. MEK:in telttaan asettautuu Paliskuntain yhdistys poronsarvineen ja kuivattuine poronlihoineen. Suomalainen kesäkahvila kamppailee vieläkin paperihommien kanssa mutta keittiöhuoli on ratkennut, kun lähellä sijaitseva koulu on ystävällisesti antanut heidän käyttöönsä laitoskeittiönsä.

Viime viikon torstaina pidettiin lähetystössä viimeinen Grande Meeting, jolloin kaikki järjestelyissä mukana olleet ja sponsorit kokoontuivat miettimään viimeisiä yksityiskohtia. Kokouksen jälkeen siirryimme suurlähetystön pihalle, jossa Tolvasten veljekset eli Suomi-kylän suomalaisen kesäkahvilan pitäjät tarjosivat suurenmoista nokkosjauheliha- ja lohikorvasienipiirakkaa. Esimakua Suomi-päivästä.

Blogipakina

Vaikuttaa siltä, että miltei jokaisen blogin vakiokalustoon kuuluu pohdiskelu blogi-ilmiöstä itsestään. Ajattelin, että minunkin olisi aika tehdä se, koska laskurin perusteella blogiani lukevat muutkin kuin oma äitini. Ja mitä muutakaan voi ihminen tehdä sairaana kotona, kuin pohtia blogissaan blogien olemusta. Olen törmännyt lyhyessä ajassa monenlaisiin käsityksiin blogeista. Osa ihmisistä pitää tätä hienona ja hyvin tarpeellisena asiana ja osa tyhjänpäiväisenä oman ja muiden ajan tuhlauksena. Ensimmäisiin olen törmännyt onneksi huomattavasti useammin. Esimerkiksi edellisen jutun toimittajat reagoivat innostuneesti, kun kerroin että kirjoitan blogia. Ainakin yksi Simon on kirjoittanut jo Suomen vierailustaan kolumnin Finland rediscovers realpolitik

Myönnän, että blogi on itsekeskeistä ajanvietettä. Mutta miksen voisi ilmaista ajatuksiani siinä missä päivälehden kolumnisti, jos joku vaan jaksaa lukea niitä? Sitä paitsi kirjoittamista pitää harrastaa myös huvin vuoksi, onhan sekin yksi keino purkaa luovuuttaan. Sitä paitsi se on tehokas tapaa kertoa kuulumisiaan ystävilleen ja jakaa kokemuksiaan muille.

Blogia on suomennettu verkkopäiväkirjaksi tai verkkolokikirjaksi. Päiväkirja voi olla hyvin henkilökohtainen asia kun taas lokikirja on pelkkää tapahtumien kirjausta. Olen nähnyt molempia versioita, mutta en luokittelisi omaani oikeastaan kumpaankaan. Blogi on ehdottomasti henkilökohtainen, koska ilmaisen siinä henkilökohtaisia ajatuksiani, jotka perustuvat henkilökohtaisiin kokemuksiini ja käsityksiin. En silti pidä internetiä paikkana, missä purkaisin syvimpiä henkilökohtaisia tuntemuksiani.

Blogi on mielestäni parhaimmillaan kansalaisjournalismia, mikä avaa uusia näkymiä ja vie suoraan tiedon lähteiden luokse. Kirjoittajalla pitäisi olla vastuu lukijan edessä, hän ei saisi tehdä lukijasta tirkistelijää ja hänellä pitää olla jotain sanottavaa. Myönnän, että blogeja on hyvin erilaisia ja monet niistä eivät tee kunniaa tälle ilmiölle. Toisaalta, blogit ovat vaihtoehto perinteiselle medialle ja monelle muulle viestintämuodolle.

Blogin kirjoittaja tuskin unelmoi valtavasta lukijakunnasta ja salamavalojen räiskeestä. Tutkimusten mukaan blogeja lukee tosi pieni prosentti netin käyttäjistä. Asiantuntijoiden mukaan kiinnostus on kasvamassa ja blogien lukusuosio nousussa. Siihen vaikuttaa todennäköisesti ratkaisevasti, mihin suuntaan blogien sisältö kehittyy. Suomen blogilistaan on kirjautunut noin 5000 blogia, joista suurin osa on käsittääkseni harrastus- tai tajunnanvirta- tai ihmissuhdeblogeja. Joukossa on monia työblogeja, viestintäteknologiaa käsitteleviä blogeja sekä matkapäiväkirjoja. Viimeiset ovat hyvin kirjoitettuina blogimaailman parasta antia, jos vaikka itse suunnittelee matkaa jonnekin.

Maailmalla syntyy joka sekunti monta uutta blogia ja vastaavasti monta kuolee.Mitä henkilökohtaisempi on blogi, sitä huolellisemmin on salattu kirjoittajan henkilöllisyys. Työblogissa henkilöllisyyden on oltava julkista, koska blogin kirjoittaja ottaa virallisen vastuun kirjoittamastaan. Sen verran vastuuta pitää olla tietenkin kaikilla bloginpitäjillä, ettei aiheuta muille ihmisille harmia. Blogin viehätys perustuu pitkälle siihen, että se on vapaamuotoista ja vapaaehtoista.

Simon&Simon

Tänään vietin mielenkiintoisen päivä kahden sympaattisen brittiläisen herrasmiehen seurassa. Suomeen toimittajamatkalle tulleista brittitoimittajien ryhmästä kaksi päätti tulla tutustumaan Tallinnaan ja perehtymään Viron ja Suomen suhteisiin sekä virolaisten elämään EU:hun liittymisen jälkeen. Lupasin emännöidä The Daily Telegraphin (levikki n. 900 000) ja The Guardianin (levikki n. 400 000) kunnianarvoisia ulkopolitiikan toimittajia ja tehdä heidän päivästään mahdollisimman antoisan. Ajatella, että näiden kahden lehden ja niiden verkkoversioiden säännöllisiä lukijoita on suunnilleen saman verran kuin Virossa asukkaita. Onneksi sain avukseni hyviä tuttujani ja kollegoita sekä kauniin kesäsään. Vieraat vaikuttivat todella tyytyväisiltä seitsemän Tallinnassa vietetyn tunnin jälkeen.

Vierailun alkajaiseksi vein herrat tutustumaan Viron uuteen taidemuseoon, KUMU:un. Siellä meitä oli vastaanottamassa Anna Mustonen, Kumun kansainvälisen nykytaiteen kuraattori. Anna on ollut Kumun ainoa suomalainen työntekijä 1,5 vuotta. Ennen sitä hän on asunut ja opiskellut yhteensä seitsemän vuotta Lontoossa ja työskennellyt muun muassa Tate Modernissa. Kumussa ehdittiin tutustua ainoastaan klassiseen virolaisen taiteen kokoelmaan. Modernin taiteen osastolla rakennettiin parhaillaan uutta näyttelyä mutta tunnissa sinne ei olisi ehditty muutenkaan. Loppumatkan käytännössä juoksimme. Virolaisesta taiteesta teki suurimman vaikutuksen Eduard Wiiralt omintakeisella tyylillään.

Lounaalla odotti jo toimittajien virolainen kollega, Postimees -lehden (levikki n. 90 000) ulkomaantoimituksen päällikkö. Lounaalla oli suurlähetystöstä minun lisäkseni ministerineuvos. Brittitoimittajia kiinnosti erityisesti Viron energiapolitiikka ja suhteet Venäjään sekä Viron venäläisten asema. Keskustelussa oli esillä myös virolaisten suhtautuminen EU:hun, mikä on virolaistoimittajan mukaan ollut viime aikoina melko varautunutta, ainakin jos puhutaan Euroon siirtymisestä. Puhuttiin myös Suomen ja Viron tiiviistä yhteistyöstä kulttuurin alalla. Ministerineuvos Pirkko Hämäläinen oli juuri tullut avaamasta Suomen ja Viron invalidiliittojen kulttuuritapahtumaa. Samaan aikaan ulkoministeri Tuomioja on Valgassa kirjallisuusseminaarissa ja suurlähettiläs Jaakko Kalela Suomessa Pernajassa kunnioittamassa läsnäolollaan Suomen vanhimman Kabbölen virolaissiirtokunnan 100-vuotisjuhlia.

Lounaan jälkeen on terveellistä hieman liikkua ja lähdimmekin tutustumaan vanhaan kaupunkiin. En ole kovin hyvä opas, jouduin koko ajan lunttaamaan netistä printatuista materiaaleistani. Seuraavalla kerralla osaisin varmaan jo kertoa jotain ulkoakin. Matkalla suurlähetystöä katsomaan ohitimme paljon kohua aiheuttaneen pronssisotilaan patsaan. Vieraat eivät selityksistäni huolimatta oikein käsittäneet asiaa. Miten noin mitättömän näköinen patsas voi aiheuttaa sellaista kohua ja päätyä ympärivuorokautiseen poliisivartioon. Tämän asian ymmärtämiseksi tarvitaankin hyvin erilaisten näkökulmien tasavertaista tarkastelua eikä se voi aueta ulkopuoliselle muutaman lauseen selityksellä.

Suurlähetystössä herätti mielenkiintoa sen historia ja lähetystön pihan hevoskastanja. Toinen toimittajista tiesi yllättävän paljon puista ja suositteli karsimaan pienempiä oksia. Suurlähetystössä meillä oli tilaisuus seurata jalkapallon MM:n Englanti-Paraguay ottelun loppuvaihetta. Englannin voitto ottelussa saattoi osaltaan vaikuttaa päivän onnistumiseen. Lähetystövierailun jälkeen katsottiin vielä muutamia nähtävyyksiä ja istuttiin Olde Hansa -ravintolan terassilla. Herrat ottivat oluet, mutta eivät olleet kovin tyytyväisiä. Vaikka Tallinna näyttikin vieraille parhaat kasvonsa, sai olut aika kriittisen arvion. Lopulta piti näyttää vielä Tallinnan takapiha, koska jokaisella kaupungilla on sellainen. Ajelimme Kalamajassa ja Koplissa. Kalamajan puutalo-alue herätti ihastusta ja Koplissakin nähtiin mahdollisuuksia. Mikään ei voinut pilata onnistunutta päivää aurinkoisessa Tallinnassa. Näin oli tarkoituskin.

Eurovanker-elämyksiä

Hieman epäonnistuneesta nimestä huolimatta Etelä-virolainen kylätapahtuma Eurovanker, suomeksi Eurovankkuri oli ehdottomasti kokemisen arvoinen. Kaikki alkoi siitä, kun eräs põlvalainen turismitilan emäntä päätti puhaltaa elämää kyläänsä ja tehdä kotiseutunsa houkuttelevaksi vieraille. Eela Jää osti Savin talon 10 vuotta sitten ja kunnosti sen turismitilaksi ja kyläkeskukseksi. Siellä on järjestetty joka kesä tapahtumia kyläläisille, kuten kivifestivaali ja puufestivaali. Eurovanker järjestettiin tänä kesänä ensimmäistä kertaa EU:n tuella ja lähetystöjen ja instituuttien avulla. Ideana on se, että joka vuosi viisi EU-maata esittelisi itsensä. Suomella oli kunnia olla ensimmäisten joukossa. Huolimatta pienestä alkukankeudesta ja muutamasta järjestelykömmähdyksestä oli tunnelma lämmin ja sää aurinkoinen. Julkisuuspuoli oli hoidettu loistavasti. Paikalla oli lukuisia toimittajia sekä Viron ja Suomen tv-kanavien kuvausryhmät, jotka seurasivat tapahtumaa koko päivän.

Suomen lisäksi tapahtumassa esittelivät itseään Latvia, Unkari, Espanja ja Belgia, minkä edustaja ei jostain syystä saapunutkaan paikalle. Espanjaa edusti kaiketi Virossa asuva, iso muusikkoperhe lapsineen ja ystävineen. Latviaa edusti Latvian lähetystön kulttuurineuvos Guntars Godins, jonka järjestämä latvialainen kuoro ehti paikalle vasta iltapäivällä. Koko alkupäivän Latviaa edustivat hän ja kylämarkkinoille myyntiin tuodut latvialaiset kanit. Naureskeltiin Guntarsin kanssa myöhemmin, että vaikka juontaja ilmoitti Guntarsin Latvian delegaation viralliseksi tulkiksi, hänellä ei ollut kanien lisäksi ketään tulkattavaa. Avajaisseremonia alkoi näyttävästi sillä kun hevosvankkuri ajoi pihalle viiden EU-maan liput liehuen. Juhlapuheiden jälkeen siirryttiin istuttamaan jokaisen maan nimissä omenapuut. Suomen puun laji oli Kata3. Järjestäjä Eela oli aivan oikeassa sanoessaan, että tällainen tilaisuus on paljon tehokkaampi tapa saada viesti perille kuin panostaminen ns. tärkeisiin ihmisiin. Maaseudulla ihmisillä on paljon vähemmän tilaisuuksia elämyksiin ja jokainen osallistuja saattaa kertoa jopa sadalle ihmiselle kokemuksistaan kun taas ns. tärkeät ihmiset kertovat tuskin kenellekään.

Paikalla oli kyläläisten lisäksi suuri joukko kauempaa tulleita nuoria ja vanhoja. Paljon oli lapsiperheitä vaikka maaseudun ongelmana pidetään Virossakin väestön ikääntymistä. Toisaalta yhä enemmän nuoria lapsiperheitä on alkanut muuttaa kaupungista maaseudulle, joko ottanut hoitaakseen suvun tilan tai ostanut edullisesti maalaistalon. Etelä-Virosta saattaa vieläkin saada maatilan Tallinnan yksiön hinnalla. Sitä paitsi Virossa välimatkat ovat lyhyitä ja monella alalla tehdään paljon etätyötä. Päivän ohjelmaa oli seuraamassa selvästi enemmän vanhempia ihmisiä mutta iltaa kohti alkoivat myös nuoremmat valua paikalle. Illalla juhlittiin muun muassa suomalaisen reippaan ja nuoren Trio Poron tahdissa (Jussi Paalanen, Taija Kuula ja Leena-Maaria Kantlin), jonka mukanaolosta voi kiittää Suomen Instituuttia ja Merjaa. Nimi oli keksitty juuri tätä tilaisuutta varten. Iltatilaisuudessa kuultiin viulu-bongo kokoonpanon esityksessä tietenkin myös Hard Rock Halleluja.

Suomi esittäytyi näkyvästi muiden maiden joukossa. Eikä vähiten sen vuoksi, että aktiiviset vapaaehtoiset, Merja Aho (SL:n lehdistöyksikön entinen harjoittelija) ja hänen tyttärensä Mari olivat valmistaneet 400 karjalanpiirakkaa ja runsaasti väinämöisen palttoonnappeja. Vatsan kautta virolaisten sydämiä yritti voittaa myös suurlähetystön kaksihenkinen iskujoukkue. Savosta kotoisin oleva Arja paistoi kotipuolen herkkuja, muurinpohjalettuja kolme tuntia putkeen. Makean annoksen sai kaiken kaikkiaan noin 200 ihmistä. Ruokaa tarjosivat muutkin isäntämaat. Lisäksi oli jokaisella maalla oma esittelypiste ja jokainen sai tunnin aikaa esitellä itseään yleisölle. Kerroin Suomesta ja suomalaisista ja haastoin yleisön muun muassa lettumaaotteluun. Vertailuun otettiin Arjan paistamat muurinpohjaletut ja virolaisten paistamat letut. Lettutesti päättyi tasapeliin. Puheen jälkeen piti tunnelmaa yllä trio Poro perisuomalaisella musiikilla ja kertoi samalla kappaleiden taustat. Kerroin myös suomalaisten urheiluhulluudesta ja ja Jussi olikin valmiina perehdyttämään kaikkia Kyykän saloihin. Suomen sydänliitto puolestaan esitteli sauvoja mutta johtuneeko esittelijöiden vaatimattomuudesta tai sauvojen ulkomuodosta, ne eivät saavuttaneet kovin suurta suosiota kyläläisten joukossa. En tiedä oliko syynä runsas ruokatarjoilu, mutta kyykkäkään ei oikein houkutellut, vaikka palkinnoksi luvattiin hienot Suomi-päivä 1.7 t-paidat.

Tapahtumassa sai vähän makua siitä, minkälaista elämä Viron maaseudulla on ja minkälaisia ihmisiä siellä asuu. Põlvamaa ja Kanepin kunta on tilastojen mukaan Viron köyhimpiä seutuja. Huolimatta köyhän paikan maineesta ovat talot ja puutarhat hyvin hoidettuja. Itse asiassa pröystäilemätön ja aito ympäristö saavat aikaan lämpimän ja kodikkaan tunteen kun tulee vauraasta, mutta usein kolkosta ja hienostelevasta Pohjois-Virosta. Etelä-Viron kumpuilevat maisemat ja pikkujärvet näyttävät satumaisilta sekä kesällä että talvella. Turismiin panostetaan kovasti ja jokainen kynnelle kykenevä tarjoaa majoituspaikkaa ja aktiviteetteja mahdollisuuksiensa ja mielikuvituksensa asettamissa rajoissa. Põlvamaalla sijaitsee myös kulttuurisesti mielenkiintoinen Setumaa, josta osa jäi sodan aikana rajan taakse Venäjän puolelle. Hyvä esimerkki paikkakunnan kehitysinnosta on Kanepin kirkon bussipysäkki, jossa on kyltti: WiFi, langaton verkkoyhteys. En valitettavasti ehtinyt kokeilla, toimiiko.

Lähetystön delegaatio, eli kaksi täysi-ikäista ja yksi alaikäinen naisihminen, majoittui idylliseen turismitaloon pienen järven rannalla. Olimme ainoita vieraita viikonloppuna ja saimme emännän kaiken huomion. Olo oli, kuin olisimme saapuneet mummon luokse. Emäntä Siina soitti huolestuneena jo matkalla ollessamme, koska olimme hieman myöhässä. Aamiaiseksi saimme höyryävää munakasta ja vastaleivottua raparperipiirakkaa. Illalla piti vielä kokeilla sauna ja nauttia kauniista auringonlaskusta. Järvimaisema oli melkein kuin Suomessa, mutta ei kuitenkaan. Talo oli kunnostettu kaksi vuotta sitten. Avarassa ja valoisassa talossa oli aito ruokokatto eikä muissakaan yksityiskohdissa ollut säästetty. Koko rakennuksessa oli käytetty mahdollisimman ympäristöystävällisiä ratkaisuja emmekä antaneet siitä johtuvien pienten epämukavuuksien häiritä itseämme.