Reportaasi itärannikolta

Olin tänään ystäväni, tv-toimittajan matkassa Itä-Virossa Peipsijärven rannikolla. Oli minulla muitakin tehtäviä siellä. Suomen instituutti järjesti seudulla Aleksis Kiven ja Suomen kirjallisuuden päivät. Instituutin väki kävi vierailemassa paikkakunnan kouluissa ja järjesti Suomen kulttuuriin ja kirjallisuuteen liittyviä tapahtumia. Minä emännöin päivien yhteydessä vastaanoton Alatskivin kartanon salissa.

Tarkoituksena oli kiittää osallistujia ja välittää viesti siitä, miten Suomi arvostaa virolaisten nuorten kiinnostusta suomen kieltä ja kulttuuria kohtaan muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla. Vastaanotolla esiintyi suloinen lapsikuoro ja lukion kansantanhuryhmä, jonka jäsenet olivat aikaisemmin päivällä ihastuneena tunnistaneet kaikki suomalaiset bändit kuten rock-luennon pitäjä, instituutin johtaja Jaana Vasama kertoi.

Vastaanotto oli samalla suomalaisen ruuan esittelytilaisuus mainion suomalaisen naisen, Marja Korpimäen ansiosta, joka oli taikonut pöydälle aidoimpia suomalaisia makuja karjalanpiirakoista leipäjuustoon lakkahillon kera. Virolaisista nuorista ne, jotka olivat käyneet Suomessa, tunnistivat maut heti ja muut oudoksuivat ensin mutta ihastuivat maistettuaan herkkuja (paitsi lakritseja, joiden makuun virolaiset eivät kai totu ikinä). Marja Korpimäki muutti Suomesta Peipsin rannalle melkein hetken mielijohteesta ja pitää siellä majataloa. Sen lisäksi hän on puhaltanut hengen paikalliseen kyläelämään ja harjoittaa suomalaisten vieraittensa avulla aktiivista hyväntekeväisyyttä.

Peipsinjärven rannikkoseudun alueet ovat Virossa siitä erikoisia, että siellä asuu virolaisten lisäksi Viron vanhaa venäläisväestöä. Kun puhutaan Viron venäläisistä, ajatellaan usein sitä väestönosaa, mikä kansoitti Viron itä- ja pohjoisrannikkoa neuvostomiehityksen aikana. Täytyy kuitenkin muistaa, että Virossa asui ennen neuvostoaikaa, ns. ensimmäisen itsenäisyyden aikana noin kymmenprosenttinen perinteinen venäläisväestö, joka on asunut alueella jo satoja vuosia ja jolla on oma omintakeinen elinkeinoelämänsä ja kulttuurinsa. He ovat säilyttäneet sen tähän päivään saakka ja uteliaimmat turistit ovat löytäneet jo heidät.

Aloitimme päivämme aikaisin aamulla iloisessa seurassa, johon kuului Yle:n kirjeenvaihtaja Ulla-Maija Määttäinen, kuvaaja-Felix ja äänittäjä-Villu, joka oli myös kuskimme. Ensin saavuttiin kylään, jossa paikalliset mummot-memmed juhlivat tanhuryhmänsä kahden jäsenen syntymäpäiviä. Suomalainen Marja on lyöttäytynyt mukaan tanhuryhmään ja järjestänyt mummojen elämään vipinää mm. kuljettamalla heidät aika-ajoin lapasista kertyneillä tuloilla Tallinnaan teatteriin.

Mummot olivat aivan tohkeissaan suomalaisista vieraista ja tv-kamerasta. Saimme kuulla laulua, paikallista murretta ja maistaa synttäripöydän anteja. Minulle matka oli tavallaan matka juurilleni, koska äidinpuoleinen sukuni on kotoisin niiltä seuduilta, venäläisen Varnja-kylän laitamilta. Yllättävää oli se, että muutamat mummoista tunnistivat heti, kun mainitsin äidinäitini tyttönimen Hage ja Põldman tilan. Uskomatonta, miten se lämmitti sydäntäni.

Tv-ryhmän matka jatkui Kallasten kylään, mikä oli urbanisoitunut mutta melko takapajuinen paikka. Kylän asukkaista n. 85% on venäläisiä. Oppaamme Vera valitteli, että kalastuselinkeino ei elätä enää. Miehet ovat kasvukeskuksissa rakentajina ja naiset puuhailevat kotona mitä sattuu. Vera itse on kirjailija ja runoilija ja esitteli meille runokokoelmaansa. Ulla-Maijan haastattelemana hän lausui itse kirjoittamansa runon, mikä kuullaan kohtapuolin Yle:n aamutelevisiossa. Tarkan ajankohdan ilmoitan heti kun saan tiedon Ulla-Maijalta. Veran lisäksi Ulla-Maija haastatteli monia muita paikallisia ihmisiä, muun muassa suomalaisemäntäämme Marjaa. Matkan päätteeksi vierailtiin Marjan Majassa, jota voin suositella kaikille. Marja on nimittäin rakentanut Peipsin rannalle oman Toscanansa.

Tosca, tuskaa ja kauneutta

Kävin tänään Estonia-teatterissa katsomassa ihanan Toscan. Noloa myöntää, mutta olen kuunnellut sitä aikaisemmin vain levyltä. Kyllä se oli myös näkemisen arvoista ja virolaiset laulajat suoriutuivat ainakin amatöörin näkökulmasta loistavasti. Tietenkin se on kokonaisuus enkä pysty arvioimaan taiteellisia suorituksia erityisen asiantuntevasti. Luulen, että oli hyvää tuuria että juuri tänään oli Toscana Pille Lill ja Scarpiana Jassi Zahharov. He ovat Viron oopperataivaan kiintotähtiä. Mariona esiintyi Urmas Põldma, e lucevan l’estelle juuri kuin pitääkin.

Oopperassa tunteet viritetään äärimmilleen äänen, musiikin ja lavastuksen voimalla. Silloin kun ihokarvat nousevat pystyyn ja silmät kostuvat, ei ajattele enää miten hassulta näyttää, kun Scarpia kommentoi Toscan mustasukkaisuutta ääneen ”se reagoi”. Täytyy vain antautua musiikille ja tunnelmalle. Tosca on paitsi taiteellisesti, myös historiallisesti sivistävä ooppera. Sen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1800, jolloin Napoleon toi Italiaan vapauden tuulahduksia. Se on lisäksi aika feministinen ooppera, koska tapahtumien kulkua ja historian käänteitä määrää nainen, joka on itsenäinen, itsetietoinen ja vapaa valinnoissaan.

Peruskorjattu Estonia-teatteri on todella hieno. Olen kuullut huhuja, että sen korjaaminen maksoi melkein yhtä paljon kuin KUMU:n rakentaminen. Tulin tunnekuohun lomassa ajatelleeksi, miten paljon suomalaiset itse asiassa tietävät virolaisesta kulttuurista nyt kun KUMU:ssa ja Estonia-teatterissa suuri osa yleisöstä on suomalaisia. Luulen, että virolainen kulttuuri hyötyy paljon suomalaisista vieraista, koska Virossa ei välttämättä riittäisi yleisöä täyttämään kaikkia saleja.

Noin vuosi sitten, kun Estoniassa oli remontti ja ooppera joutui evakkotiloihin, kävin katsomassa Aidan urheiluhallissa. Vaikka istuimet olivat epämukavia, niin monen tuhannen hengen halli oli täpötäynnä ja oven takana oli jono Suomesta tulleita busseja. Oopperavieraitten joukkoon mahtuu tietenkin kaikenlaista väkeä, eivätkä kaikki ole eduksi Suomelle mutta kaiken kaikkiaan ilo on molemminpuolista. Ja mikäli omat tuoreet havaintoni pitävät paikkaansa niin suomalainen yleisö on erittäin edustavaa ja sivistynyttä.

Viron oopperan Suomi-kytköksistä vielä sen verran, että Viron musiikkiakatemiassa on jo neljä vuotta opettanut laulajia Jaakko Ryhänen. Pille Lill on sanonut, että koko Viron ooppera on viimeiset vuodet elänyt hänen varassaan. Ryhäsen oppilaina ovat monet nuoret ja kokeneetkin oopperalaulajat, kuten Pille Lill itse. Olemmekin Pillen kanssa nyt ideoimassa sellaista, että järjestämme 60-vuotis juhliaan viettävän Jaakko Ryhäsen ja Seppo Hovin juhlakonsertin myös Virossa tammikuun 2007 alussa. Lokakuussa Tampere-talossa järjestettävän konsertin liput on kuulemma miltei loppuun myyty.

Romeo ja Julia kaikilla mausteilla

Tiistaina, 26.9. kävin Helsingissä katsomassa omaperäisen version Romeosta ja Juliasta. Kyseessä on tavallaan historiallinen tapahtuma, kun suomalainen teatteri esittää virolaisen nykykirjailijan näytelmän. Jos taas mukaan laskettaisiin Hella Wuolijoki, niin Suomessahan on esitetty valtavasti virolaisen kirjailijan näytelmiä. Virossa on jo pitkään ollut menossa R&J buumi, sitä estetään musikaalina Nukketeatterissa, balettina Estonia-teatterissa. Andrus Kivirähkin novelliin perustuva Romeo ja Julia on esitetty Tartossa Vanemuine -teatterissa ja nyt suomalaisen KokoTeatterin produktiona Suomessa. Yhtä mielenkiintoista kuin Koko-teatterin näkemys Kivirähkin tarinasta on se, miten suomalaiset siihen reagoivat.

Virossa Kivirähk on tunnettu harvinaisen runsaasta ja laaja-alaisesta kirjallisesta tuotannosta. Hän kirjoittaa romaaneja, novelleja, kolumneja, lastenkirjoja, piirrossarjojen ja elokuvien käsikirjoituksia, ja tietenkin näytelmiä. Virossa yksi tämän kesän teatterihiteistä oli Viinistun taidemuseon ulkoilmalavalla esitetty ”Syrrealistid”, hauska näytelmä, johon on hivutettu taidehistorian suurten surrealistien elämäntarinat.

Kuten Kivirähkillä tapana, on R&J teksti täynnä viittauksia virolaiseen historiaan, arkielämään ja luontoon. Kivirähkille on ominaista monipuolinen intertekstuaalisuus, hänen tekstinsä viittaavat yhtä lailla kaunokirjallisuuteen ja kansansatuihin kuin elokuviin tai uutisiin. Eihän tarinan Romeo, eläimiin sekaantuva tyhmä maalaispoika ole vieras maailmankirjallisuudessakaan. Ja jos etsii esikuvia suoraan elämästä, niin vielä sata vuotta sitten Suomessa ei hyväksytty karjapaimeneksi miehiä juuri tästä syystä ja Yhdysvalloista kantautuu tänne aika ajoin huhuja ihmisten toiveista tulla vihityiksi lemmikkinsä kanssa.

Romeon ja Julian tapahtumapaikka on jälkeenjäänyt, hylätty kolhoosikylä, jossa ihmiset elävät eristäytynyttä ja takapajuista elämää. Heidän käsityksiään oikeasta ja väärästä säätelevät osittain entiset absurdit neuvostoajan koodit, osittain luonnonlait. Kivirähk on käsitellyt usein kirjoituksissaan neuvostoajan turmelevaa vaikutusta ihmisiin. Päällisin puolin juonen keskiössä on rakkaustarina, mutta sanoman voisi tulkita yhtä hyvin yhteiskunnalliseksi. Keskeisintä on jonkinmoinen vastakkainasettelu taantumuksellisuuden ja pikkumaisuuden ja edistyksellisyyden ja ennakkoluulottomuuden välillä.

Tapa, millä se tässä tehdään, on kieltämättä hieman radikaali ja varsin kärjistetty. Lukijan tai katsojan ensimmäinen reaktio ihmisen ja metsäkauriin rakkaustarinaan saattaa olla inho ja vastenmielisyys. Sisältöhän on luonnotonta eläimiin sekaantumista. Epäilen, että juuri tämän ensireaktion aikaan saaminen on ollut kirjailijan tavoite. Tarinan edetessä luonnottomuus ei tunnu enää yhtä paheksuttavalta kuin suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys. Etenkin kun metsäkauriit saavat yhä enemmän inhimillisiä piirteitä. Mitä inhimillisemmäksi he muuttuvat, sitä helpompi on sietää, ymmärtää ja tuntea myötätuntoa heitä kohtaan.

Näytelmä on toteutettu karun esteettisesti ja novellin mielialaa noudattaen. Groteskit piirteet sekä liikkeissä että musiikissa myötäilevät tekstin sisältöä. Mielikuvat kirjan henkilöistä (sekä eläimistä) vastaavat omiani. Kivirähkin tekstin hulvaton ja absurdi huumori korostuu juuri kuin itse sen käsitän. Ensi-illassa kirjailija itsekin vaikutti kovin tyytyväiseltä vaikka näki esityksen ensimmäistä kertaa ja oli ennen sitä ilmeisen jännittynyt. Vaikutelmani mukaan yleisö oli täysin samaa mieltä.

Saarenmaan valssi

Nyt on tullut blogiin aivan anteeksiantamattoman pitkä tauko. Kun syksy tulee niin työt rynnistävät niin yllättäen päälle, että koko energia menee pystyssä pysymiseen. Päivätyön lisäksi työhöni kuuluu paljon miellyttäviä mutta aikaa vieviä ilta- ja viikonlopputehtäviä kuten konserteissa ja teatterissa käyminen. Kirjoittamiseen jää valitettavan vähän aikaa mutta tästä lähtien yritän ottaa itseni niskasta kiinni ja nostaa kuin koiranpennun aina tilaisuuden tullen näytön ääreen. Sanottavaa on nimittäin valtavasti koska niin paljon tapahtuu koko ajan. Kuten vaikkapa tämä seuraava tilaisuus.

Kävin tänään välittämässä suurlähetystön onnittelut ja viemässä vuodenaikaan nähden mahdollisimman aurinkoisen kukkakimpun, kun Viron runouden grand old lady Debora Vaarandi täytti 90 vuotta. Syntymäpäiväsankarilla oli aikaa kaikille vieraille. Minuakin hän piti viitisen minuuttia lämpimästi kiinni käsivarresta kun puhuttiin nimiemme alkuperistä. Hänen nimensä on raamatusta kun taas minun Virossa harvinainen nimeni toi hänelle mieleen virolaisen kaimani, nuorena kuolleen runoilijan Ilmi Kollan (1933-1954). Seurassamme ollut kirjailijaliiton johtaja, kirjailija Jan Kaus kertoi saaneensa nimensä erään lastenlaulukilpailijan voittajan mukaan.

Juhlissa oli noin sata ihmistä, suurin osa Viron kirjallisuuden eliittiä vuosien varrelta. Suomesta oli paikalla muun muassa Otava-kustantamon edustaja, kirjailija Antti Tuuri ja monta muuta Deboran ystävää. Ihastuttavan puheen piti Tuglas-seuran johtaja Juhani Salokannel. Hän kertoi muun muassa, että Vaarandi on itse asiassa yksi eniten suomennetuista virolaisista runoilijoista, koska silloin kun järjestettiin hänen runojensa käännöskilpailu, tuli vastauksia runsaasti yli sadalta kääntäjältä ja yhteensä 800 runokäännöstä. Suomalaiset ystävät lahjoittivat syntymäpäiväsankarille jääkaapin.

Debora Vaarandi tunnetaan Virossa paitsi rakastettuna runoilijana ja kirjailijana niin loistavana kirjallisuuden ja runouden kääntäjänä. Hän on tuonut virolaisten luettavaksi Bertolt Brechtin, Anna Ahmatovan ja A.Kiven ja Eino Leinon tekstejä. Kirjailija Andrus Kivirähk, josta kirjoitan seuraavan juttuni, on sanonut pitävänsä Jaan Krossia virolaisen kirjallisuuden isoisänä ja Debora Vaarandia sen isoäitinä. Deboran runokokoelma lohdutti ja innoitti Jaan Krossia hänen vankilavuosinaan jo silloin, kun hän ei itse ollut vielä kirjailija. Debora Vaarandin muistelmakirja on juuri ilmestynyt ja hänestä ollaan parhaillaan tekemässä elokuvaa. Hänen omista runoistaan monet kertovat kotiseudusta Saarenmaasta. Suomessa Debora Vaarandi tunnetaankin parhaiten Saarenmaan Valssin sanoittajana.

Siell lauantai-iltana valkeat koivut
jo kunnaille antavat lehtevän näyn.
Ne hartaina näyttävät lausuvan sulle:Vain onnea kaukana kukkuvat käet.

Siis pyöritä, lennätä pellavapäätä kun
silmissä leikkivät säkenet lyö.
Niin kaunista muuall’ ei löytyä saata
kuin Saarenmaan nurmien kesäinen yö.
Niin kaunista muuall’ ei löytyä saata
kuin Saarenmaan nurmien kesäinen yö.

Yön varjoissa tuomi kuin valkea lumi
se lintujen laulua sinulle soi.
Ei muuten nyt huulet ja polttava poski
niin loistaa kuin omenan kukkaset voi.

Siis pyöritä...