Sikalasta vankilaan, osa 2
Pyydän anteeksi kaikilta, jotka ovat malttamattomana odottaneet jatkoa kertomukseeni. Muutto on vienyt kaikki voimani. En ole ehtinyt ajatella ajassa taaksepäin koska katse on tiiviisti tulevaisuudessa. Näitä rivejä kirjoitan jo Suomessa opetusministeriön virkamiehenä. Näin ollen joudun muuttamaan linkkejä blogissani. Päätin kuitenkin pitää tämän osoitteen, koska sillanvahtia ei tarvita vain Suomen ja Viron välillä vaan siltoja on itse asiassa lukematon määrä. Ei voi koskaan tietää, mistä innostuu.
Ehdin tässä lyhyesti vilkaista taaksepäin ja kertoa mieleenpainuvimmista hetkistä viime vuosien työurani varrelta. Suurin osa niistä on ollut hienoja ja iloisia mutta joukkoon mahtuu ikäviäkin kokemuksia. Parasta on kuitenkin se, että kaikki kollegani ovat aina luottaneet minuun ja olleet suurenmoisena tukena kaikissa tilanteissa. Haluan vielä kerran välittää heille sylillisen suuria lämpimiä kiitoksia. Aivan erityisesti Antsille ja Arjalle, jotka ovat olleet korvaamattomia työkavereina ja ystävinä. En tiedä olisinko tässä nyt ilman heitä.
Edellinen sikala-kokemus oli jotakuinkin positiivinen. Seuraava kokemus, josta kerron, on urani vaikeimpina päiviä. Se tapahtui kaksi vuotta sitten elokuussa, kun helikopteri putosi mereen Tallinnan edustalla ja kaikki kyydissä olleet matkustajat kuolivat. Heti onnettomuuden jälkeen käynnistyi lähetystön kriisitoiminta, josta en kerro nyt sen tarkemmin. Muistan kuitenkin, että silloin toimin kuin kone. Puhelimet soivat, lähes kaikki suomalaiset tiedotusvälineet olivat yhtäkkiä kimpussani. Ensimmäisiä uutisia seurasivat suorat haastattelut tv:hen ja radioon sekä jatkuvat tiedustelut eri lehdiltä. Lisäksi oli seurattava tarkasti viimeisimpiä tietoja ja kirjoitettava tiedotteita nettisivuille, minkä kävijämäärät nousivat hetkessä moninkertaiseksi.
Opin silloin paljon lähetystön tiedotustoiminnasta kriisitilanteessa, josta oli taas kerran hyötyä viime keväänä kun Tallinnassa syttyivät pronssisotilaan siirron yhteydessä mellakat. Suurlähetystön rooli näissä kriiseissä on luotettavan tiedon jakaminen ja Suomen kansalaisten hyvinvoinnin takaaminen. Kummastakin tehtävästä suoriuduimme molempina kertoina kunnialla. Toivon, että vastaisuudessa tällaisia työpäiviä ei enää olisi. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että mitä tahansa onnettomuuksia Virossa tapahtuu, joku miljoonista Virossa matkustavasta suomalaisesta voi olla mukana.
Silloin kaksi vuotta sitten työkiireet eivät antaneet tilaisuutta palautua. Tarvitseehan jokainen, jolla on tekemistä kuoleman kanssa, aikaa katsoa itseensä ja pysähtyä. Tilaisuus siihen tarjoutui yllättävältä taholta, työtä sekin. Juuri silloin oli kaupungissa Esa-Pekka Salosen Itämeri-festivaali, jonka järjestelyissä suurlähetystökin oli mukana. Salonen omisti Tallinnan konsertin kopteriturman uhreille. Luulen, että pari yötä valvonut lähetystön henkilökunta sai siellä, Tuonelan joutsenta kuunnellessa tarpeellista terapiaa sielulleen.
E i ollut suinkaan tarkoituksena vaipua noin synkkiin tunnelmiin, vaikka tietynlaista haikeutta koenkin. Enimmäkseen kokemukseni ovat olleet iloisia ja mukavia. Hymyilen, kun muistelen kaikkia niitä Suomi-päiviä, joita olen ollut järjestämässä. Erityisesti on painunut mieleen lasten ilo tavatessaan muumi-peikon ja voittaessaan palkintoja erinäisissä Suomi-kilpailuissa. Suurin palkinto itselleni on ollut se, kun näkee ihmisten nauttivan siitä mitä olemme saaneet aikaan. Huippuhetki tästä oli varmasti Tallinnan Suomi-päivä, Suomen puheenjohtajuuden avajaistilaisuus raatihuoneen torilla. Viimeinen esiintyjä Semmarit huipensi loistavan päivän ja sai torintäyden ihmisiä todella eläytymään. Sanoipa eräs suomalainen ohimennen, että hän tuntee kerrankin Tallinnassa olevansa ylpeä suomalaisuudestaan.
Ennakoin kiireistä aikatauluani tulevaisuudessa ja kerron tarinani lopun heille, jotka odottavat jännityksellä paljastusta siitä, mitä vankila-sana tarkoittaa otsikossa. Se on tulosta Suomen puheenjohtajuuden aikana alkaneesta kulttuuriyhteistyöstä pohjoismaiden suurlähetystöjen välillä. Idea sai alkunsa eräässä järjestämässäni tilaisuudessa noin vuosi sitten ja siitä on kasvanut melko mittava yhteistyöprojekti pohjoismaisten suurlähetystöjen ja Viron terveysviraston kanssa. Yhdessä järjestetään rock-konsertti 25.8 (vielä ehtii), jossa esiintyvät nuoret, melko tuntemattomat bändit pohjoismaista Islantia myöten. Paikkana on entisen Patarei-vankilan piha, josta pitäisi tulevaisuudessa tulla jonkinmoinen kulttuuritila. Konsertin tulot menevät hyväntekeväisyyteen, Viron Aids/HIV valistukseen.
Toivon, että pystyn aika ajoin kirjoittamaan lisää muistelmia tästä ikimuistoisesta kaudesta eletyssä elämässäni, mutta saattaa olla että uudet teot ja elämykset valtaavat aikaani liikaa. Siinä tapauksessa toivon, että pystyisin jatkossa kertomaan näistä muista asioista samalla innolla kuin tähän saakka työstäni Suomen Tallinnan suurlähetystön lehdistö- ja kulttuurineuvoksena.
Ehdin tässä lyhyesti vilkaista taaksepäin ja kertoa mieleenpainuvimmista hetkistä viime vuosien työurani varrelta. Suurin osa niistä on ollut hienoja ja iloisia mutta joukkoon mahtuu ikäviäkin kokemuksia. Parasta on kuitenkin se, että kaikki kollegani ovat aina luottaneet minuun ja olleet suurenmoisena tukena kaikissa tilanteissa. Haluan vielä kerran välittää heille sylillisen suuria lämpimiä kiitoksia. Aivan erityisesti Antsille ja Arjalle, jotka ovat olleet korvaamattomia työkavereina ja ystävinä. En tiedä olisinko tässä nyt ilman heitä.
Edellinen sikala-kokemus oli jotakuinkin positiivinen. Seuraava kokemus, josta kerron, on urani vaikeimpina päiviä. Se tapahtui kaksi vuotta sitten elokuussa, kun helikopteri putosi mereen Tallinnan edustalla ja kaikki kyydissä olleet matkustajat kuolivat. Heti onnettomuuden jälkeen käynnistyi lähetystön kriisitoiminta, josta en kerro nyt sen tarkemmin. Muistan kuitenkin, että silloin toimin kuin kone. Puhelimet soivat, lähes kaikki suomalaiset tiedotusvälineet olivat yhtäkkiä kimpussani. Ensimmäisiä uutisia seurasivat suorat haastattelut tv:hen ja radioon sekä jatkuvat tiedustelut eri lehdiltä. Lisäksi oli seurattava tarkasti viimeisimpiä tietoja ja kirjoitettava tiedotteita nettisivuille, minkä kävijämäärät nousivat hetkessä moninkertaiseksi.
Opin silloin paljon lähetystön tiedotustoiminnasta kriisitilanteessa, josta oli taas kerran hyötyä viime keväänä kun Tallinnassa syttyivät pronssisotilaan siirron yhteydessä mellakat. Suurlähetystön rooli näissä kriiseissä on luotettavan tiedon jakaminen ja Suomen kansalaisten hyvinvoinnin takaaminen. Kummastakin tehtävästä suoriuduimme molempina kertoina kunnialla. Toivon, että vastaisuudessa tällaisia työpäiviä ei enää olisi. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että mitä tahansa onnettomuuksia Virossa tapahtuu, joku miljoonista Virossa matkustavasta suomalaisesta voi olla mukana.
Silloin kaksi vuotta sitten työkiireet eivät antaneet tilaisuutta palautua. Tarvitseehan jokainen, jolla on tekemistä kuoleman kanssa, aikaa katsoa itseensä ja pysähtyä. Tilaisuus siihen tarjoutui yllättävältä taholta, työtä sekin. Juuri silloin oli kaupungissa Esa-Pekka Salosen Itämeri-festivaali, jonka järjestelyissä suurlähetystökin oli mukana. Salonen omisti Tallinnan konsertin kopteriturman uhreille. Luulen, että pari yötä valvonut lähetystön henkilökunta sai siellä, Tuonelan joutsenta kuunnellessa tarpeellista terapiaa sielulleen.
E i ollut suinkaan tarkoituksena vaipua noin synkkiin tunnelmiin, vaikka tietynlaista haikeutta koenkin. Enimmäkseen kokemukseni ovat olleet iloisia ja mukavia. Hymyilen, kun muistelen kaikkia niitä Suomi-päiviä, joita olen ollut järjestämässä. Erityisesti on painunut mieleen lasten ilo tavatessaan muumi-peikon ja voittaessaan palkintoja erinäisissä Suomi-kilpailuissa. Suurin palkinto itselleni on ollut se, kun näkee ihmisten nauttivan siitä mitä olemme saaneet aikaan. Huippuhetki tästä oli varmasti Tallinnan Suomi-päivä, Suomen puheenjohtajuuden avajaistilaisuus raatihuoneen torilla. Viimeinen esiintyjä Semmarit huipensi loistavan päivän ja sai torintäyden ihmisiä todella eläytymään. Sanoipa eräs suomalainen ohimennen, että hän tuntee kerrankin Tallinnassa olevansa ylpeä suomalaisuudestaan.
Ennakoin kiireistä aikatauluani tulevaisuudessa ja kerron tarinani lopun heille, jotka odottavat jännityksellä paljastusta siitä, mitä vankila-sana tarkoittaa otsikossa. Se on tulosta Suomen puheenjohtajuuden aikana alkaneesta kulttuuriyhteistyöstä pohjoismaiden suurlähetystöjen välillä. Idea sai alkunsa eräässä järjestämässäni tilaisuudessa noin vuosi sitten ja siitä on kasvanut melko mittava yhteistyöprojekti pohjoismaisten suurlähetystöjen ja Viron terveysviraston kanssa. Yhdessä järjestetään rock-konsertti 25.8 (vielä ehtii), jossa esiintyvät nuoret, melko tuntemattomat bändit pohjoismaista Islantia myöten. Paikkana on entisen Patarei-vankilan piha, josta pitäisi tulevaisuudessa tulla jonkinmoinen kulttuuritila. Konsertin tulot menevät hyväntekeväisyyteen, Viron Aids/HIV valistukseen.
Toivon, että pystyn aika ajoin kirjoittamaan lisää muistelmia tästä ikimuistoisesta kaudesta eletyssä elämässäni, mutta saattaa olla että uudet teot ja elämykset valtaavat aikaani liikaa. Siinä tapauksessa toivon, että pystyisin jatkossa kertomaan näistä muista asioista samalla innolla kuin tähän saakka työstäni Suomen Tallinnan suurlähetystön lehdistö- ja kulttuurineuvoksena.
posted by Ilmi Villacís at 7:27 AM
0 comments
