Runoa ja valoa

Kalevalanpäivä, suomalaisen kulttuurin päivä huipentui tänään Viron kirjailijaliiton mustakattoisessa salissa Saarikoski-iltaan. Tähän tilaisuuteen oli edellisen lisäksi pari muutakin suurenmoista syytä. Ansiokas suomalaisen kirjallisuuden kääntäjä Piret Saluri on juuri saanut valmiiksi vironnoksen Pentti Saarikosken elämänkerrallisista kirjoista Asiaa tai ei, Euroopan reuna ja Bretagne'n päiväkirja (mikä ei ole ilmestynyt kirjana edes suomeksi) ja kustantamo on laittanut ne yksien kovien kansien väliin. Lisäksi nuoret virolaiset runoilijat ja kirjailijat ovat perustaneet hiljattain Saarikoski-seuran. Kirja julkistettiin ja seura vihittiin tänään.

Piret Saluri kertoi elävästi siitä, miten hän vastoinkäymisistä huolimatta sai julkaistua Saarikoski-käännöksen neuvostoaikana. Saarikoski oli silloin ei-toivottu kirjailija huolimatta siitä, että hän oli itse jossain vaiheessa suorastaan neuvostomielinen. Viroksi ei ole julkaistu kovin montaa Saarikosken runoa ja Piret Salurin mukaan tämä elämänkerrallisista merkinnöistä koottu kirjakin oli aikoinaan käännetty tietyin varauksin. Nyt tilanne varmasti muuttuu, koska runoilija Elo Viidingin johtama Saarikoski-seura on ottanut tämän asian tehtäväkseen. Seura ei keskity vain Saarikoskeen vaan sen on tarkoitus edistää kaikkea Suomen ja Viron nykyrunouteen liittyvää kulttuurivaihtoa. Runoyhteistyöstä vielä sen verran, että maaliskuun lopussa tulee Yle1:ltä suomalais-virolainen runoraati.

Tilaisuus sai minut kaikin tavoin pysähtymään kiireen keskellä. Eino Kaikkonen lausui eläytyen ääneen miltei koko Hämärän tanssit -kokoelman ja toimittaja Päivi Istala soitti nauhoituksen Saarikosken haastattelusta 1981, Helsingin kaupunginteatterin Peer Gynt ensi-illan jälkeen. Haastattelua ei ole koskaan kuultu missään muualla, koska Yle ei silloin suostunut lähettämään sitä. Vastaava toimittaja oli sanonut, että ei sitä voida laittaa lähetykseen kun Pentti on kännissä. Päivi oli väittänyt vastaan, että kyllä hän pystyy erottamaan onko joku kännissä tai krapulassa. Haastattelun kulttuurihistoriallista arvoa ei voida kiistää ja tunnen olevani etuoikeutettu, että sain kuulla sen näin.

Saarikoski on varmaan yksi kiistellyimmistä hahmoista Suomen kirjallisuudessa kuten Jan Kaus, kirjailijaliiton johtaja tänään puheenvuorossaan sanoi. He, jotka tuntevat hänet vain julkisuuskuvan perusteella, saattavat pitää häntä yliarvostettuna juoppona, eräänlaisena kirjallisuuden James Deanina. Hän on kuitenkin suomentanut eepoksia ja klassikoita ja hänen runonsa ja kirjansa viestivät käsittämätöntä älykkyyttä ja sivistystä. Peer Gynt –käännöstä varten hän kertoi opetelleensa norjan kielen kahdessa viikossa. Hän kertoi tämän haastattelussa ohimennen, ikään kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Sekä hänen puheestaan että runoistaan huomaa, mikä huumorintaju siinä miehessä oli. Vaikkapa näin vaalien alla:
joutsenet alkavat kokoontua lahdelle, kuin kansanedustajat
kiertelevät kysymässä kuulumisia, katsovat tutkivasti
että mikä on kunto

Eino Kaikkosen tänään lausuma Hämärän tanssit ilmestyi vuosi ennen Saarikosken kuolemaa vuonna 1983. Se alkaa näin:
tyttö
kaunis kuin voikukka
otti minua kädestä ja sanoi
Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään
Sadossa ei ole kehumista kun nostan perunoita
kesä oli kuiva, minä olin laiska
kaunis kuin voikukka...

Muistan ostaneeni juuri tämän kokoelman vuosia sitten divarista. Sen jälkeen olen hankkinut omistukseeni melko hiljattain, pari vuotta sitten Saarikosken kaikkien runojen kokoelman yksissä kansissa. Nyt täytyy hankkia myös Euroopan reuna, vaikkapa viroksi koska uskon, että Piretin käännös on elämys itsessään.
Katselen kauas
missä on Euroopan reuna
ja maailman aaja
minulla olisi kaunis kolikko
mutta en näe vainajaa
jonka kielen alle sen panisin
(kokoelmasta Tanssiin kutsu)

Suomi-päivät Läänemaalla, osa 1

Nyt on aika aloittaa taas juttusarja Suomi-päivistä. Valmistelut ovat olleet jo käynnissä muutaman kuukauden ja nyt alkavat kuviot olla jo selvempiä. Monta asiaa on vielä hoidettavana ja selvitettävänä mutta päivien ohjelma on jo aika pitkälle kasassa. Voisinpa sanoa, että luova osa järjestelyistä on ohi ja nyt alkaa raaka työ. Kaikkiin ystävyyskaupunkeihin ja kuntiin on saatu kontakti ja monet ovat tehneet jo omat ehdotuksensa mahdollisista ohjelma-osuuksistaan. Pääesiintyjien kanssa on sovittu tärkeimmistä asioista, markkinointistrategia on toteuttamiskypsä ja budjetti on laadittu.

Tämän vuoden Suomi-päivät pidetään 14-17. kesäkuuta Läänemaalla. Tapahtumat keskittyvät enimmäkseen Haapsaluun, maakuntakeskukseen. Nämä ovat järjestyksessä kahdeksannet Suomi-päivät. Kaikki alkoi 8 vuotta sitten Jõhvista, EU:n promotapahtumasta kun EU-suurlähetystöjä pyydettiin järjestämään maihinsa liittyvää ohjelmaa. Sen jälkeen Suomi-päiviä on pidetty Saarenmaalla, Võrussa-Valgassa, Viljandissa, Narvassa, Lääne-Virumaalla ja viime vuonna Tallinnassa Suomen EU-puheenjohtajuuden alkamisen kunniaksi.

Suomi-päivien ohjelmarunsaus saavutti huippunsa Lääne-Virumaalla ja Rakveressa, missä oli 33 Suomeen liittyvää tapahtumaa neljän päivän aikana ja olimme jopa ehdolla Lääne-Virumaan Vuoden Teko -palkinnon saajaksi. Viime vuoden Suomi-päivä Tallinnassa erosi edellisistä siinä, että se keskittyi vain yhteen päivään. Viime vuonna oli myös ensimmäistä kertaa käytössä ns. Suomi-kylän konsepti, mikä antoi monille yhteistyökumppanille, yritykselle ja Suomi-toimijalle tilaisuuden saada suora kontakti virolaisiin. Tätä perinnettä jatketaan myös Haapsalussa, johon rakennetaan Suomi-kylä telttoineen ja esittelypisteineen 16. kesäkuuta.

Tämän vuoden Suomi-päivät esittelevät laajemmin suomenruotsalaista kulttuuria. Läänemaa on luonteva paikka tehdä sitä, koska siellä on perinteisesti ollut vahva vironruotsalainen kulttuuri. Suomenruotsalaisuus on Virossa melko hankalasti ymmärrettävä asia. Viron venäläiset vertaavat itseään vähemmistönä suomenruotsalaisiin ja virolaiset luulevat usein, että suomenruotsalaiset ovat Suomessa asuvia ruotsalaisia. Näiden Suomi-päivien aikana yritetään esitellä Virossa paremmin tätä osaa suomalaisesta kulttuurista.

Suomenruotsalaisuutta edustavat Läänemaan ja Haapsalun ystävyyskaupungit ja kunnat, kuten Kruunupyy, Loviisa, Hanko, Naantali ym. Suomi-päivillä esitetään suomenruotsalaisen Klockriketeaternin En klänning av snö - näytelmä. Esillä on Tove Jannsonin näyttely ja elävä Muumi. Lauantai-illan pääesiintyjä on suomenruotsalaisten näyttelijöiden ja laulajien a cappella show-yhtye FORK. Perjantai-iltana järjestetään vironruotsalaisuuden museon Aibolandin pihalla Suomi-iltamat, jonne yritetään saada aitoa saaristolaistunnelmaa.

Kaiken kaikkiaan järjestelyt sujuvat hienosti, koska mukana ovat monet edellisiltä Suomi-päiviltä tutut ja hyväksi koetut yhteistyökumppanit. Haapsalun ja Läänemaan päässä on valtavan aktiivisia paikallisia kulttuurijohtajia, jotka hoitavat kaikki käytännön asiat siellä. Haapsalun kaupunki antaa käyttöömme kaikki tilat, mukaan luettuna piispanlinnoitus ja tuomiokirkko. Meidän tehtävämme on saada aikaan unohtamaton Suomi-elämys paikallisille ja paljon näkyvyyttä Suomelle, Haapsalulle, Läänemaalle ja kaikille jotka ovat tässä mukana.

Tähtien tanssia Kumussa

Perjantaina oli kiireinen ilta Kumussa, uudessa taidemuseossa. Kumun 1-vuotis syntymäpäiväjuhlallisuudet ja Tommi Kitti & Co kaksi tanssia Kumun auditoriossa. Kumun kuulumiset kerron vähän myöhemmin, mutta Tommin tanssiesitys vaatii välitöntä purkamista. Sen verran järjestelyistä, että Viron riippumattoman tanssin yhdistys STÜ, mikä perustettiin vasta runsas vuosi sitten, halusi tuoda Tommin Viroon. Yhdistyksen johtaja Anu Tähemaa, joka oli joutunut tähän tehtävään ikään kuin vahingossa, tuli luokseni ja pyysi apua asian toteuttamisessa. Suurin ongelma oli tietenkin rahoitus, minkä järjestyminen vaatii aina suurta kekseliäisyyttä ja optimismia. Anulla oli kumpaakin tarpeeksi ja yhteistyössä kaikki järjestyi. Virossa tanssin rahoitus on toistaiseksi melko mutkikasta, koska kulttuurirahastolla ei ole edes omaa kategoriaa tanssia varten vaan se kuuluu teatterin alle.

Itse asiassa järjestyi enemmän kuin oli alun perin suunniteltu. Tommin vierailusta kasvoi Pohjoismaiden ministerineuvoston kulttuurirahaston vaatimusten vuoksi Viron ja pohjoismaiden tanssiverkosto näin, että Virosta mennään esiintymään Suomeen, Tanskaan ja Ruotsiin ja sieltä tullaan vuorostaan Viroon. Suomen asiat ovat erityisen hyvin koska Tommin esityksen rahoittikin yllättäen Viron kulttuurirahasto ja tanssiverkoston ansiosta saadaan tänä vuonna Viroon vielä Jattanssi. Lisäksi suomalaista nykytanssia nähdään Elokuun tanssifestivaaleilla, Suomi-päivien aikana Kumussa ja Haapsalussa sekä valkeiden öiden tanssifestivaaleilla Pärnussa. Syksyllä on suunnitelmissa järjestää Virossa uuden sirkuksen kiertue yhteistyössä koreografi Teet Kaskin ja Circo Aereon kanssa.

Tommi Kitti & Co esiintyi Tallinnassa kaksi iltaa täysille saleille. Sanoisinpa, että vierailu oli vuodenalun tärkein nykytanssitapahtuma Virossa. Ensimmäisen esityksen jälkeen järjestin pienen tilaisuuden esiintyjille, järjestäjille ja kutsuvieraille, jossa oli tilaisuus jutella itse Tommi Kitin kanssa. Hän kertoi, että oli käynyt Virossa esiintymässä viimeksi 20 vuotta sitten. Se tapahtui Tartossa, mikä oli silloin kielletty kaupunki johon ei päästetty ulkomaalaisia. Mahtoi olla aikamoinen tapaus. Nyt kun uusi avaus on tehty, tulee esiintymisiä ehkä lisää. Tämä oli ehdottomasti tärkeä ovenavaus suomalaiselle nykytanssille Virossa, mikä on tähän saakka ollut hieman paitsiossa kaikkiin muihin taidealoihin nähden. Onhan täällä esiintynyt suomalaisia huippunimiä aikaisemminkin kuten Jorma Uotinen, mutta yleisön huomio on jäänyt kovin vähäiseksi eikä suomalaista tanssia tunneta muutenkaan kovin hyvin. Tommi pääsi melkein kaikkien lehtien palstoille ja sen esitys nauhoitettiin tv:tä varten.

Ja vihdoin esityksestä, mistä nautin itse ja mikä kommenteista ja reaktioista päätellen tuntui tehneen vaikutuksen virolaiseen yleisöön. Jossain vaiheessa oli aavistettavissa pientä hämmennystä kun tanssijat liikehtivät n 10 minuuttia ilman musiikkia. Esityksen nimi olikin hiljaisuus neljälle tanssijalle. Hiljaisuus oli kuitenkin vain esityksen alussa ja silloin kun musiikki alkoi, saattoi huomata eron äänen ja hiljaisuuden välillä. Itse havahduin siihen, miten voimakkaalta musiikki yhtäkkiä vaikuttikaan kun oli vähän aikaa seurannut tanssia hiljaisuudessa. Tosin hiljaisuuskin oli kaiketi vain ulkoista. Tanssijoiden sisällä täytyi olla musiikki ja rytmi, koska neljän ihmisen liikkeet eivät voi pysyä noin synkronisina ilman, että he kuulisivat jotain. Tai näin minä ainakin luulen.

Ensimmäisessä osassa Tommi Kitti ja Satu Halttunen tanssivat duettona spiraalin. Tommi itse selittää spiraalin itsensä ympärillä pyöriväksi kehäksi, mikä on samalla koko ajan muutoksessa, kasvamassa tai pienenemässä. Kaksi ihmistä olivat koko ajan samassa spiraalissa liikehtien synkronisesti ja ensi näkemältä täysin tasapainossa. Tanssin edetessä alkoi nainen nähdä yhä enemmän vaivaa pysyäkseen synkronisessa liikkeessä miehen kanssa, eikä se johtunut Tommi Kitin taidokkaasta tekniikasta vaan oli tavoitteellista. Nainen yritti jopa kääntää asian päinvastaiseksi ja ryhtyä itse vetäjäksi mutta mies seurasi hänen liikkeitään vastahakoisesti. Lopulta liikuttiin kuitenkin miehen tahdissa.

Tanssijoiden mestarillinen esitystapa ja tekniikka, pienet vivahteet liikkeissä ja melkein täydellinen synkronia tekivät vaikutuksen sinänsä. Mielenkiintoista oli havaita itsessään tapahtuvia muutoksia tanssin edetessä. Alussa kun tuntui, että niinkö tämä jatkuu - toistuvina liikkeinä, jollain tapaa monotonisena taidonnäytteenä. Sitten yhtäkkiä huomasi olevansa ikään kuin imaistu sisälle siihen maailmaan, kuin hypnotisoitu. Yhtäkkiä kaikki tuntui itsestäänselvältä. Ja sitten taas esityksen jälkeen kun vieressäni istunut espanjalainen diplomaatti kysyi tulkintaani, en osannutkaan sanoa mitään. Olin aivan sanaton.

Amanda ihmemaassa

Tämä viikko on ollut varsin vilkas teatteriviikko. Ehdin nähdä toisenkin suomalaisen näytelmän, mikä erosi suuresti edellisestä mutta vaikutti yhtä lailla. Se oli erottajalla sijaitsevan suomenruotsalaisen Klockriketeaternin aivan uusi produktio En klänning av snö eli Lumileninki. Esitys on poikkitaiteellinen kokonaisuus, jossa ovat mukana loistavat taiteilijat. Näytelmä perustuu Tua Forsströmin runoihin ja Outi Heiskasen taiteeseen, musiikin on kirjoittanut Markku Luuppala ja koreografiasta vastaa Tiina Lindfors. Tämä näytelmä ei liity suoranaisesti Viroon, mutta se on tulossa tämän kesän Suomi-päiville Haapsaluun, jotka keskittyvät suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Lisäksi näytelmä esitetään 14.6 Kumussa, johon se sopii kuin tilauksesta koska kertoo tapahtumista valtion taidemuseossa.

Martina Roos esittää henkeäsalpaavat tulkinnat runoista lauluina ja ammattitaitoinen suomenruotsalainen näyttelijäkaarti auttaa viemään tarinaa eteenpäin vaikka tarinasta ei tässä tapauksesta oikein voi puhua. Näytelmä on pikemminkin nippu ajatuksia ja tunnelmia. Sitä ei voi lähestyä kuin kertomusta vaan kuin taideteosta tai runoa, mikä avaa oven jokaisen omalle mielikuvitukselle. Siinä on jotain hyvin tuttua mutta samalla mystistä. Minulla oli monta mutkikasta ajatusta, kun aloin miettimään näkemääni ja kuulemaani syvemmin. Sitä ei kuitenkaan ole pakko tehdä, koska näytelmää on mahdollista katsoa vain seuraamalla lavalla tapahtuvaa, nauraen tai eläytyen kauniiseen musiikkiin. Hauskuus syntyy taidemuseon syntymäpäiväjärjestelyistä, kun käymään odotetaan kulttuurilautakuntaa. Siinä on parodiaa ja farssia, hauskaa dialogia ja groteskeja hahmoja.

Kun kerran kirjoitan blogia, enkä virallista teatteriarvostelua niin voin päästää mielikuvitukseni valloilleen. Näytelmää voi tulkita hyvin monella tavalla ja leikittelinkin kääntämällä esityksen saduksi. Saduissa kietoutuu usein yhteen monta motiivia, kuten tässäkin. Päähenkilö Amanda Ask edustaa selvästi kaunista ja hyvää prinsessaa, joka joutuu kohtaamaan pahan noidan tai ilkeän äitipuolen, jota edustaa museojohtaja. Amanda on vuoroin Lumikki, joka eksytetään metsään tai Tuhkimo, joka kelpaa ympäristölle vain pyntättynä ja koristeltuna. Tanssija on vuoroin metsästäjä, joka antaa Amandan pyynnöstä armon oliolle tai hyvä haltija, joka auttaa Amandaa koristautumaan juhlia varten.

Amanda on kuin Liisa ihmemaassa, joka kohtaa mitä ihmeellisimpiä tyyppejä matkallaan, eläviä ja elottomia. Ensin hän tapaa hyväntahtoisen liihottelevan hahmon, joka johdattaa hänet oikeille poluille. Sen jälkeen ilmestyy jäkättäjä, joka jätetään omaan arvoonsa - Liisaa siteeraten: "Siinä ei nyt ollut mitään ihmeellistä eikä mahdottoman merkillistä ollut sekään että kani koko ajan höpisi itsekseen." Amandan tielle osuu vielä hyväntahtoisia haltijoita mutta myös pöyhkeitä ja tylyjä, groteskeja hahmoja. Amandan ihailema olio – varelse, eli Outi Heiskasen installaatio keskellä lavaa, on kuin yksi Liisan oudoista eläinystävistä. Esitys kietoutuu yhtä lailla tämän toisen päähenkilön, tai oikeastaan elottoman ja nimettömän pääolion ympärille. Vieraat ihastuvat siihen mutta museojohtaja haluaa sen ulos kokonaan. Ulkonäöltään se on kuin taruolento, hiisi tai peikko, joka on jähmettynyt paikoilleen uudessa urbaanissa ympäristössä. Amandan mukaan sillä on myös nimi: Jag vet att du är nånstans ganska nära här och i mörkret glänser.

Kun perehtyy runojen teksteihin, niin on kuitenkin selvää että näytelmä kertoo pohjimmiltaan yksinäisyydestä ja etsimisestä, ohikulkemisesta ja eksymisestä.
Men om du är ensam är jag ensam
Mänskor kommer och går och har olika kläder
Talar en massa språk och frågar och tycker om olika saker
Tappar bort sig och vänder och går tillbaka
Döljer för pilgrim trött solen sitt sken

Olen taipuvainen ajattelemaan, että kirjailijat eivät laita avainhenkilöille nimiä satunnaisesti vaan taustalla on usein jotain symboliikkaa. Tämä näytelmän päähenkilö on museovartija, jonka nimi on Amanda Ask. Sen voi tulkita näin, että kun Amanda tarkoittaa latinalaiselta alkuperältään rakastettavaa naista, niin ask voi olla joko rasia, kun kerran näytelmä on ruotsinkielinen tai se voi sisältää kysymyksen tai miksei molempia. Juuri sellaisesta tyypistä tässä on kyse - Amanda on vetäytynyt omaan maailmaansa kuin rasiaan ja hän kyseenalaistaa monia asioita ympärillään. Hänestä huokuu viattomuutta, iloa ja inhimillisyyttä mikä korostuu heijastuessaan ympäröivän todellisuuden teennäisyyteen ja pinnallisuuteen. Lopulta Amanda nukahtaa taideteokseen yhtä viattomasti kuin Prinsessa Ruusunen, yllään valkoinen leninki – lumileninki.

Puhdistus Willensaunassa

Kävin maanantaina Helsingissä katsomassa kansallisteatterin Willensaunassa ennakkonäytöksen Sofi Oksasen näytelmästä Puhdistus. Tarina sijoittuu osittain Viron kyyditysten aikaan, eli 40- ja 50-luvulle ja osittain 90-luvun alkuun. Näytelmässä historia ja ihmisten kohtalot kietoutuvat yhteen julmalla ja raadollisella tavalla. Siinä kerrotaan ihmisten vaikeista valinnoista, johon on lukemattomia eri motiiveja. Vaikka aihe on läpikotaisin synkkä, niin minusta näytelmä kertoo myös ihmisen pyrkimyksestä hyvään ja puhtaaseen, vaikka maailma ympärillä on julma ja paha.

Tapasin ennakkonäytöksessä Imbi Pajun, joka on hiljattain tehnyt dokumenttielokuvan ja kirjoittanut kirjan samasta aiheesta eli virolaisten naisten kohtalosta ja kärsimyksistä kyyditysten aikana. Imbi pohdiskeli väliajalla sitä, että kun hän tarkastelee historiaa uhrin näkökulmasta, niin Sofin näytelmässä katsotaan tilannetta toiselta puolelta - voittajan, myötäilijän ja rikollisen asemasta. Imbi oli aivan oikeassa mutta näytelmän loppua kohti kävi yhä enemmän selväksi, että voittajat olivat itsekin eräänlaisia uhreja - ainakin naiset. Miehet taas olivat pikemminkin idealismissaan naiiveja idiootteja – sekä voittajat että uhrit, joita edustivat mallikommunisti Martin ja metsäveli Hans. Lisäksi oli täysin turmeltuneita yksilöitä, joiden prototyyppejä löytyy yhtä hyvin kyyditysten ajalta kuin nykypäivänä.

Olen erityisen kiitollinen Sofille ja Imbille siitä, että he ovat ottaneet esille kipeän aiheen tavalla, johon tiedemiehet ja tutkijat eivät ole pystyneet. He ovat välittäneet suomalaisille tämän vaietun ja tavallaan väheksytyn osan Viron historiasta. Ehkä tätä kautta Suomessa ymmärretään paremmin, miksi virolaiset käyttäytyvät tietyissä tilanteissa eri lailla kuin suomalaiset. Virolaiset naiset ovat olleet sankareita, pelastaneet perheitään henkensä uhalla. Silti he ovat joutuneet kärsimään itse enemmän ja huomattavasti pidempään kuin miehet. He ovat tunteneet häpeää, mikä kantautuu sukupolvesta toiseen. Silloin kun heidät vietiin Siperiaan, he häpesivät kokemaansa, häväistystä, alistusta ja nöyryytystä. Silloin kun he jäivät, he tunsivat syyllisyyttä siitä että jäivät ja joutuivat alistumaan. Heidän kärsimyksensä, häpeänsä ja syyllisyytensä meni niin syvälle, että se kantautui heidän tyttäriinsä ja jopa tyttärentyttäriinsä.

Näytelmässä nuori Alide oli tavallaan myynyt itsensä suostuessaan mallikommunistin vaimoksi. Hänen motiivinsa olivat sekä itsekkäitä että epäitsekkäitä (niin paljon kuin rakkaus voi olla epäitsekästä) eli toisaalta häpeä ja itsesuojelu, toisaalta rakkaus kyyditetyn siskonsa puolisoa, metsäveljeä Hansia kohtaan. Nuori Zara oli myynyt itsensä paremman elämän toivossa. Molemmat joutuivat umpikujaan, hyväksikäytetyiksi ja rikollisiksi vasten tahtoaan, olosuhteiden pakosta. Heidän kohtalonsa eivät ole valitettavasti ainutkertaisia eikä virolaisen naisen aina ole tarvinnut edes kokea mitään noin radikaalia, tunteakseen kantavansa syyttömänä häpeää ja syyllisyyttä. Neuvostoaika jätti pahimmat jälkensä naisiin, joiden uurastuksen ja velvollisuudentunnon varaan sen talous rakentui. Palkinnoksi tästä kaikesta jäi uupumus, pilattu terveys ja alemmuudentunne länsimaisiin sisareihinsa nähden.

Tämä näytelmä kosketti minua erityisesti, koska juureni ovat Virossa ja olin katsomassa näytelmää äitini kanssa. Hän tunnisti kaikki tilanteet, koska oli elänyt lapsena juuri samanlaisessa paikassa kuin näytelmän Alide. Kuulin äidiltäni sellaista, mitä hän ei ole koskaan aikaisemmin kertonut. Hän itse on liian nuori muistamaan mitään, mutta hän on kuullut tarinoita veljiltään ja vanhemmiltaan. Vaikkapa siitä, miten raskaana oleva isoäitini varjeli siskoaan, vaikka kivääri osoitti suoraan vatsaan tai miten hän piilotti isoisäni lantakasaan. Isovanhempani saivat jäädä, vaikka kaikki eläimet ja omaisuus vietiin. Syynä oli luultavasti isoäitini loistava supliikki ja pontikankeittotaito, mikä pehmensi noutajien mielet ja kielet.

Isovanhempieni lisäksi kylään jäi kukkulan tilalla asustava yksinäinen Liine, joka oli ilmiantanut veljensä. Kukaan ei tosin tiedä, mikä oli perimmäinen syy tähän tekoon. Oliko se pelko henkensä menettämisestä vai taloudellisen hyödyn tavoittelua, ehkä hän toivoi saavansa tilan itsellensä. Kukaan meistä ei voi tietää, miten itse olisimme sellaisessa tilanteessa käyttäytyneet. Siksi ei saisi tuomita ketään suoralta kädeltä mutta on melkein mahdotonta olla kertomatta vääryydestä. On oikeastaan järkyttävää, miten lähellä tämä kaikki on ollut ja on vieläkin. Se elää ihmisissä unohdettuina tarinoina ja kävelee vastaan päivittäin.

Näytelmä oli hyvin mukaansatempaava ja kohtaukset vaihtuivat sujuvasti kuin elokuvissa. Saatoin hyvin kuvitella, minkälainen elokuva siitä tulisi. Lavastus oli pelkistetty mutta hyvin toimiva, täynnä nokkelia yksityiskohtia. Ainoa, mikä minua häiritsi, oli liiallinen tyylikkyys pukeutumisessa. Mallikommunisti Martin oli puettu maulla ja sävy-sävyyn mutta ei kovin uskottavasti. Hans oli aivan liian intellektuellin ja siistin näköinen mieheksi, joka asuu enimmäkseen kellarissa. Sen sijaan roistojen asut olivat hyviä ja Alide oli äärimmäisen uskottava. Kiinnitin huomioni hänen jalkoihinsa – virolaiset mummot pukeutuvat vieläkin kerroksittain, puuvillaverkkarit sukkiin tungettuna, jalassa tossut tai kalossit.